Lauantaina 18. lokakuuta Toronton Agricolan kirkon penkit täyttyivät viimeistä paikkaa myöten, kun kolme kuoroa – Toronto Swedish Singers, Vox Finlandiae ja Vana Andrese Segakoor – nousivat yhteiselle esiintymislavalle. Paul Hietalan johdolla kuultu Franz Schubertin Deutsche Messe (Saksalainen messu) yhdisti suomalais-, ruotsalais- ja virolaisyhteisöt poikkeukselliseen konserttitilaisuuteen. Ilta oli kunnianosoitus klassisen musiikin kauneudelle ja yhteisen musiikkielämyksen synnyttämälle yhteisöllisyydelle.
Seremoniamestarina toimi Cheryl Myrskog, joka avasi tilaisuuden lämpimästi ja toivotti yleisön tervetulleeksi Agricolan kirkkoon. Hän kuvasi tulevaa musiikkimatkaa sanoilla: ”Näiden Agricolan kirkon pyhien seinien sisällä viemme teidät Schubertin maailmaan – paikkaan, jossa kärsimys muuttuu kauneudeksi ja kauneus rukoukseksi.” Nämä sanat loivat heti alkuun hiljaisen odotuksen ja valmistivat kuulijat siihen tunnelmaan, johon Schubertin musiikki hetken kuluttua johdatti. Ilmapiiri oli harras mutta lämmin, kun musiikki täytti kirkon rauhallisella kauneudellaan.
Elegantti alkusoitto kamarimusiikilla
Konsertin alkuosa tarjosi harvinaisen kamarimusiikin herkkupalan: Schubertin Andante con moto (Piano Trio No. 2:n toinen osa), jonka tulkitsi Tapio Rukkilan (sello), Sarah Rytkösen (viulu) ja Juha Tikkasen (piano) muodostama trio. Trion yhteissoitto oli hallittua ja herkkää. Sello, viulu ja piano soivat saumattomasti yhteen. Musiikin kauneus, soiton lämmin sävy ja dynaaminen tasapaino vangitsivat yleisön huomion heti alusta saakka.
Helsingissä syntynyt ja Kuopiossa kasvanut sellisti Tapio Rukkila muutti Kanadaan vuonna 1969. Vuosikymmenten aikana hän on esiintynyt sekä Toronton suomalaisyhteisön tapahtumissa että laajemmin Kanadan musiikkipiireissä, aina kamarimusiikista kuoroprojekteihin. Tässä konsertissa Rukkilan rinnalla soitti hänen tyttärensä, viulisti ja musiikinopettaja Sarah Rytkönen. Yhteinen sointi oli pehmeä ja tasapainoinen, ja isän ja tyttären esiintyminen toi konserttiin hienon sukupolvien jatkumon.
Trion kolmas jäsen, Juha Tikkanen, on tuttu kasvo koskettimien takaa niin Toronton suomalaisille kuin ruotsalaisille ja virolaisillekin. Vankalla ammattitaidolla hän toimi yhtenä koko konsertin kantavista voimista, soittaen pianistina ja urkurina kaikissa ohjelmanumeroissa. Hänen roolinsa oli keskeinen niin triossa kuin soolo- ja kuoroesityksissäkin. Tikkanen johdatti kokonaisuutta taidolla ja hienovaraisesti, antaen solisteille ja kuorolle tilaa loistaa.
Sooloäänet toivat valoa ja herkkyyttä
Kamarimusiikin jälkeen siirryttiin Schubertin lied-teoksiin – lyyrisiin lauluihin, joissa piano ja laulu kulkevat yhdessä kertoen runollisia tarinoita. Soolo-osuuksissa esiintyivät Tikkasen säestämänä Liina Purje-Lepik (sopraano) ja Karen Davidson (mezzosopraano).
Torontossa kasvanut virolaistaustainen klassinen laulaja ja musiikkikasvattaja Purje-Lepik on opiskellut muun muassa Aspenissa ja New Yorkin yliopistossa. Hänen tulkintansa kantoi pehmeää voimaa ja rauhallista varmuutta, joka täytti kirkkotilan lempeästi.
Davidson puolestaan on monille suomalaisyhteisön tapahtumista tuttu esiintyjä, joka on laulanut Vox Finlandiaen lisäksi useissa torontolaisissa kuoroissa ja seurakunnissa. Hänen kaunis, syväsointinen äänensä ja keskittynyt, levollinen esiintymisensä toivat Schubertin liedeiksi pukemiin runomaisemiin täyteläisyyttä.
Kolmen kuoron yhteinen sointi
Soolo-osuuksien jälkeen lavalle nousi 27 laulajasta koostuva suomalais-, ruotsalais- ja virolaisvoimista koottu kuoro, kun vuorossa oli konsertin pääteos – Schubertin kaunis ja selkeydellään koskettava Deutsche Messe. Se syntyi vuonna 1827 yhteistyössä Johann Philipp Neumannin kanssa, joka kirjoitti tekstit yksinkertaisella hengellisellä kielellä ja toivoi musiikin puhuttelevan tavallista seurakuntakuulijaa. Teos ei noudata katolisen liturgian tarkkaa muotoa, minkä vuoksi sen käyttö jumalanpalveluksissa oli aikanaan rajoitettua.
Ajan myötä teos on löytänyt paikkansa sekä kirkoissa että konserttilavoilla. Sitä arvostetaan rauhallisesta, hartaasta sävystään ja selkeistä melodioistaan.
Kuoron sointi oli lämmin ja yhtenäinen, ja teoksen eri osat avautuivat harkitusti, antaen melodioille tilaa hengittää. Vaikka teos esitettiin saksaksi, sävelkulku ja kuoron ilmaisu välittivät teoksen hartauden ja lohdun kuulijoille myös kielen ohi. Zum Sanctus avautui kirkkaana ja ilmavana; Zum Agnus Dei puolestaan toi messun loppupuolelle rauhan ja lohdun sävyjä. Musiikki sulautui luontevasti kirkon akustiikkaan luoden tilaan levollisuutta.
Paul Hietalan johdolla kolmen kuoron yhteinen sointi oli vakuuttava, ja yhteistyön tuloksena syntynyt suuri kokoonpano toi teokseen syvyyttä ja juhlavuutta. Loppuhuipennuksena kuultiin englanninkielinen versio Sibeliuksen Finlandia-hymnistä, joka tuntui luonnolliselta jatkolta Schubertin hengelle – kaiku kansallisesta ylpeydestä, mutta ennen kaikkea toivosta ja yhteisyydestä.
Kun viimeiset sävelet vaikenivat, nousi yleisö seisomaan antaen raikuvat aplodit kiitokseksi muusikoille ja kuorolaisille. Kukitusten jälkeen ja kuoron poistuttua salista jäi moni paikoilleen vielä hetkeksi – kuin haluten viipyä musiikin luomassa tilassa ennen paluuta arkeen.
Alakerran seurakuntasaliin katettu kahvitarjoilu veti kuitenkin jokaisen pian puoleensa. Agricolan Naistoimikunta oli jälleen kerran laittanut parastaan – kauniisti katettu herkkupöytä notkui erilaisia cocktail-kokoisia voileipiä, lihapullia, tuoreita vihanneksia, hedelmiä ja tietysti tuoretta pullaa.
Kahvipöytien ääressä jaettiin konsertin tuomia tunnelmia niin yleisön kuin esiintyjienkin kanssa. Kaikin puolin onnistunut ja elämyksellinen iltapäivä osoitti, kuinka paljon tällaiset yhteiset ponnistukset merkitsevät. Hans Myrskogin uupumaton panos konsertin järjestelyissä ja varainkeräyksessä teki mahdolliseksi tämän yhteisön voimannäytteen.
