Savu-Seppo aka Seppo Junnola tunnetaan Toronton suomalaisyhteisössä iloisena ja helposti lähestyttävänä miehenä. “You made my day”, hän tapaa sanoa, eikä lause ole vain kohteliaisuus vaan elämänasenne, jolla hän suhtautuu arkeen.
Tätä elämäniloa näkyi myös siinä tavassa, jolla Sepon syntymäpäiviä vietettiin. Sepon virallinen 90-vuotispäivä oli 12. tammikuuta ja sitä juhlittiin kyseisenä maanantai-iltapäivänä Suomi-Kodin alakerrassa viikoittaisen shuffleboard-pelin lomassa. Saliin oli katettu aivan erityisen hienot syntymäpäiväkahvit. ”Merja Takkala laittoi komean kahvipöydän – olin pyytänyt häntä. Meitä oli 20 siinä juhlimassa”, Seppo kertoo juhlapäivästään.
Juhlinta ei kuitenkaan jäänyt yhteen iltapäivään. Seuraavana päivänä bingossa Seppo yllätti kesken kaiken koko salin julistamalla “Happy Hourin” ja tarjosi lasilliset viiniä kaikille paikallaolijoille.
Keskiviikkona vuorossa oli eläkeläisten kokoontuminen Agricolan kirkolla, jonne Seppo oli tilannut 70 lohi- ja kinkkuvoileipää kirkon keittiöstä sekä suuren kakun. ”Ihmisiä oli 35 ja kaikki tarjoilut menivät juuri sopivasti”, Seppo iloitsee.
Juuret Karjalassa
Sepon pitkän ja tapahtumarikkaan elämän juuret ovat syvällä Karjalassa. Hän syntyi Ylämaalla, jonka emäpitäjä on Säkkijärvi. Seppo kasvoi kymmenlapsisessa perheessä pienellä maatilalla aivan itärajan tuntumassa.
Sisaruksia on yhä elossa neljä, joista vanhin, 92-vuotias sisko, Kaarina, asuu Kotkassa. Perheen esikoinen Annikki (myöhemmin Nousiainen), monille tuttu ja pidetty hahmo Toronton suomalaisyhteisössä sekä entinen Suomi-Kodin asukas, nukkui pois 8. joulukuuta 2023, 102-vuotiaana.
Lapsuus suurperheessä ja maatilan töiden keskellä opetti vastuun ja ahkeruuden Junnolan katraalle jo varhain, mutta sota-ajan tapahtumat jättivät mieleen myös raskaita muistoja. Perheen koti oli niin lähellä rajaa, että takapihalla kulkivat juoksuhaudat. Seppo muistaa nähneensä, kuinka Viipurin yllä käytiin lentotaisteluja ja yksi kone ammuttiin alas. ”Musta savu jäi vain ilmaan”, hän sanoo hiljaisemmin.
Hän muistaa myös kuorma-autot, joilla kuljetettiin kaatuneita nuorisosotilaita rintamalta. ”Ne olivat kuin halot pinossa pressun alla.” Seppo oli jatkosodan päättyessä 8-vuotias.
Sodan päätyttyä Sepon nuoruusvuodet kuluivat Ylämaalla. Neuvostoliiton uusi raja kulki nyt vain kolmen kilometrin päässä kotitalosta. 16-vuotiaana Seppo lähti Lappeenrantaan, noin 30 kilometrin päähän kotikylästä. Hän sai pestin leipomon juoksupoikana. Kun työt leipomossa myöhemmin loppuivat, hänet palkkasi Lappeenrannan konepaja.
Kanadaan ystävän rohkaisemana
1950-luvun lopulla Suomesta lähti paljon nuoria maailmalle paremman elämän toivossa. Moni suuntasi Australiaan, kun Kanadaan pääsyä pidettiin vaikeampana. Seppo seurasi muuttoaallon tarinoita sivusta – olihan hänen vanhin siskonsa Annikki perheineen muuttanut Kanadaan jo joulukuussa 1951. Itse hän ei kuitenkaan vielä suunnitellut lähtöä, kunnes Lappeenrannan keskustassa vastaan tullut tuttava muutti hänen elämänsä suunnan.
Seppo tapasi siellä lapsuudenystävänsä Raimo Nutikan, jonka kanssa he olivat tutustuneet sotaevakossa Turun lähellä Aurassa. Raimokin oli Säkkijärveltä, Ylämaan naapurikylästä Nutikasta.
”Kysyin, missä olet ollut, kun en ole nähnyt pitkään aikaan. Raimo sanoi olleensa Kanadassa. Se oli sellainen isku minulle, että kolmen kuukauden kuluttua olin jo täällä.”
Seppo kertoo, ettei ollut aiemmin varsinaisesti ajatellut Kanadaan lähtöä, mutta ystävän tarinat haastoivat hänet tekemään päätöksen. Raimon rohkaisevat sanat olivat tehneet Seppoon lähtemättömän vaikutuksen. ”Olin silloin 22-vuotias poikamies ja ajattelin, että voihan sitä lähteä katsomaan vähän maailmaa ja miten sisko siellä pärjää. Mietin, että ehkä vuodeksi”, hän nauraa. ”Nyt on mennyt jo melkein 68 vuotta.”
Seppo muistelee lämmöllä hetkeä, jolloin hän ja Raimo tapasivat toisensa uudelleen Torontossa. ”Olimme kulkeneet samat tanssilavat Etelä-Karjalassa ja nyt tapasimme toisemme Huron Hallilla.”
Ystävyys on jatkunut siitä lähtien, ja yhä tänäkin päivänä he istuvat vierekkäin eläkeläisten kerhossa. Seppo hymyilee muistoilleen. ”Se on harvinaista,” hän toteaa kiitollisena.
Yes, No ja I love you
Kanadaan tultuaan Seppo pääsi aluksi asumaan siskonsa Annikin luokse. Englannin kieli ei vielä sujunut lainkaan. ”Osasin vain ‘yes’, ‘no’ ja ‘I love you’, ja käytin niitä aina väärässä paikassa”, hän muistelee hymyillen.
Vastaanotto oli kuitenkin lämmin, ja arki lähti nopeasti rullaamaan. Viikon kestäneen paperityön jälkeen Seppo aloitti työt samalla rakennustyömaalla, jossa Annikin puoliso Veikko työskenteli, ja niin alkoi hänen elämänsä uudella mantereella.
Seppo teki koko työuransa rakentamisen parissa. Hän työskenteli carpenterina (kirvesmiehenä), teki töitä myös silloilla Gardiner Expresswayn rakennustyömaalla ja oli pitkään yrityksessä, jossa valmistettiin akustiikkaan liittyviä rakenteita.
Vuonna 1959 Seppo avioitui Kertun (o.s. Laine) kanssa, ja perheeseen syntyi kolme lasta: Henry, David ja Irene. Työ vei Sepon arkipäivät rakennustyömaille, ja Toronto vakiintui vähitellen hänen kotikaupungikseen. Avioliitto Kertun kanssa kesti yli neljä vuosikymmentä, minkä jälkeen tiet erosivat.
1970-luvun alussa Seppo loukkasi selkänsä työtapaturmassa ja joutui lopulta jäämään pois töistä kokonaan.
1990-luvulla hänen elämäänsä tuli uusi vaihe, kun hän alkoi viettää talviaan Floridan lämmössä. Hän osti Lake Worthista asunto-osakkeen ja vietti yli 30 talvea Floridassa. Seppo kuului muun muassa Floridan Karjalaisiin ja oli Lantana Suomi Talon aktiivinen jäsen. Floridassa ollessa myös risteilyt kuuluivat hänen elämäänsä. Nyt matkustaminen on jäänyt taakse, ja viimeiset vuodet hän on viettänyt kokonaan Kanadassa.
Seppo on asunut Suomi-Kodilla jo 22 vuotta ja pitää sitä erinomaisena kotina. Jokainen aamu alkaa uinnilla alakerran altaassa, ja sauna kuuluu päivärutiineihin. Shuffleboard, bingo ja eläkeläisten kerho Agricolan kirkolla tuovat elämään rytmiä ja ihmisiä ympärille.
”Älä jää paikalleen istumaan. Tee joka päivä jotain voimistelua ja etsi seuraa itsellesi”, kuuluukin Sepon elämänohje nuoremmille sukupolville.
Savu-Seppo ja arjen ilo
Monille Toronton suomalaisille Seppo on tullut tutuksi vielä yhdestä erityisestä syystä. Jo yli kahden vuosikymmenen ajan hän on savustanut kalaa ja porsasta omassa savustuspöntössään, ja siitä hänet tunnetaan nimellä Savu-Seppo.
Savustusharrastus sai alkunsa, kun Sepon veljenpoika Jouni rakensi hänelle savustuspöntön. Seppo innostui kokeilemaan ja pian savustaminen nousi tärkeäksi osaksi hänen arkeaan. Aluksi pönttö oli omalla pihalla, myöhemmin jopa Suomi-Kodin katolla, kunnes paloturvallisuussäännöt estivät sen. Sittemmin savustukselle on aina löytynyt paikka. Viimeiset vuodet Seppo on saanut savustella lähellä asuvan ystävän Ullan takapihalla.
Vuosien varrella Seppo on ehtinyt hioa savustustaitonsa tarkaksi. Erityisen tärkeää hänelle ovat oikeat puulastut. ”Olen kokeillut leppää, hikkoria ja muita, mutta omena on paras”, Seppo kertoo. ”Siitä tulee pieni makeus eikä kitkerää makua.” Omenapuun oksat hän saa ystävältään, ja lastut hän tekee itse Suomi-Kodin verstastilassa.
Vaikka savustaminen käy vuosi vuodelta raskaammaksi, kiinnostus savukalaa kohtaan ei ole kadonnut. ”Minulta kysytään jatkuvasti, milloin taas savustan”, Seppo kertoo. Toistaiseksi Savu-Seppo on vastannut kysyntään aina kun voimia on riittänyt. Nyt hän odottaa lumien sulamista ennen kuin savustuskausi taas alkaa.
Kun Seppo pohtii pitkää elämäänsä, hän palaa yksinkertaiseen ajatukseen: ”Kun herään aamulla, ajattelen aina, että hei – minä olen vielä elossa. Se on hirveän iso asia.”
