Monille suomalaisille pyhiinvaellus tuo yhä mieleen Keski-Euroopan tunnetut reitit, kuten Camino de Santiagon – pitkät kävelymatkat kohti historiallista kohdetta, hengellinen matka kehossa ja mielessä.
Harva kuitenkaan tietää, että myös Suomessa on viime vuosina kehitetty koordinoitua pyhiinvaellustoimintaa, joka yhdistää kotimaan maisemat, hiljentymisen ja vuosisataisen kulttuuriperinnön uudella tavalla.
Suomen pyhiinvaellustoiminta käynnistyi varsinaisesti vasta 2020-luvulla, kun Turun kaupunki ja evankelisluterilainen kirkko aloittivat yhteishankkeen uudenlaisen vaellustoiminnan rakentamiseksi. Vuonna 2021 perustettiin maan ensimmäinen Pyhiinvaelluskeskus Turun tuomiokirkkoon – rakennukseen, jota voidaan kutsua Suomen kansallispyhäköksi. Se on maan vanhin kivikirkko ja arkkipiispan kotikirkko, ja sillä on keskeinen asema Suomen kirkollisessa ja kulttuurisessa historiassa. Pyhiinvaelluskeskus tarjoaa vaeltajille tietoa, reittivaihtoehtoja ja tukea niin aloitteleville kuin kokeneillekin kulkijoille. Reittejä on tarjolla monenlaisiin elämäntilanteisiin: lyhimmät ovat alle kilometrin mittaisia hiljentymispolkuja, kun taas pisimmät voivat olla satojen kilometrien mittaisia vaelluksia. Niitä voi kulkea yksin tai ryhmässä, jalkaisin, pyörällä tai joissain tapauksissa jopa meloen. Monet reiteistä voi tehdä myös osissa.
Monipuolisuutensa ansiosta pyhiinvaellus sopii kaikenikäisille ja erilaisille kulkijoille – tärkeintä ei ole suoritustapa, vaan kulkemisen kokemus.
Monet reiteistä kulkevat historiallisesti merkittävien paikkojen kautta. Aurajoen varrella kulkevat vaellusreitit vievät esimerkiksi Turun tuomiokirkkoon, keskiaikaiseen Pyhän Katariinan kirkkoon sekä Koroistenniemeen – paikkaan, jossa sijaitsi 1200-luvulla Suomen ensimmäinen piispanistuin, ja jota pidetään kirjoitetun Suomen historian alkupisteenä varhaisimpien säilyneiden asiakirjalähteiden vuoksi. Reittien varrella on myös Ravattulan Ristimäki, Suomen vanhimman kirkon paikka, sekä useita keskiaikaisia kivikirkkoja ja vanhoja hautapaikkoja.
Vaikka pyhiinvaellustoiminta on Suomessa vielä nuorta, se nojaa ikiaikaiseen perinteeseen: kulkemiseen, etsimiseen ja löytämiseen – niin maisemissa kuin mielessä. Tässä artikkelissa kerron omakohtaisesta pyhiinvaelluksestani Suomessa, joka avasi tilaa hiljentymiselle ja Jumalan läsnäolon kokemiselle.
Seurasaari – rauhan ja mietiskelyn reitti
Pyhiinvaelluskohteekseni valikoitui Helsingissä Meilahden edustalla sijaitseva Seurasaari. Se on monelle helsinkiläiselle – kuten minullekin – lapsuudesta tuttu paikka, jonka vuonna 1909 perustettuun ulkomuseoon on tutustuttu koulun kevätretkillä. ”Vieläköhän ne kesyiksi tunnetut oravat kiipeilevät vaatteita pitkin?” mietin, kun kauniina toukokuun lopun sunnuntaina suuntaan kohti Seurasaarta.
Seurasaari on nimensä mukaisesti saari, jonne kuljetaan pitkää kävelysiltaa pitkin. Se on kaupungin omistama ulkoilualue, jonne on vapaa pääsy ympäri vuoden. Suomen kansallismuseon ylläpitämä ulkomuseo on avoinna kesäisin ja sen rakennuksiin pääsee tutustumaan pääsylipulla. Seurasaaren sillan päähän pääsee keskustasta Kampista linja-autolla numero 24, ja noin kolmen kilometrin mittaisen pyhiinvaellusreitin kiertää rauhallisesti kulkien alle kahdessa tunnissa.
Pysähtymisen ja hiljentymisen poluksi nimetty pyhiinvaellusreitti on Helsingin seurakuntayhtymän, Töölön seurakunnan ja Sininauhaliiton yhteishanke. Reitti kulkee saaren ympäri hyväkuntoisia hiekkateitä pitkin. Polku kulkee osin rannan läheisyydessä, mutta välillä se johdattaa vaeltajan metsän siimekseen ja saaren sisällä sijaitsevien lampien ohi.
Reittikartan saa helposti käyttöön citynomadi.com-sivustolta, ja se avautui puhelimella vaivattomasti. Vaikka pysähdyspaikkoja ei ole merkitty maastoon, reittiä oli helppo seurata kartan avulla – jopa hiljaisuudessa. Verkkosivulla on myös toiminto, joka lähettää pienen värinäilmoituksen, kun saavut pysähtymisen ja mietiskelyn kohtaan.
Reitille on suunniteltu kymmenen pysähdyspaikkaa, joissa vaeltajaa johdattelee sanan äärelle pienet tekstikatkelmat. Ne voi lukea puhelimelta tai kuunnella ääneen luettuna. Minulla oli toisessa korvassa nappikuuloke, jonka avulla kuuntelin mietiskelyohjeet mutta saatoin silti aistia ympäristön äänet. Etappien välillä otin kuulokkeen pois. Seurasaaren polunhaarojen määrästä huolimatta suunnistaminen oli helppoa, eikä kartan vilkaisu puhelimen näytöltä häirinnyt keskittymistä oleelliseen.
Mietteitä matkan varrelta
Heti Seurasaaren sillan ylitettyäni istahdin polun vieressä kohoavalle kalliolle, jonka sileän kivipinnan liepeillä kukki valtavat määrät pieniä orvokkeja kuin violettina mattona. Tämä ei ollut varsinainen pysähdyspaikka, mutta en ollut kävellyt saaressa vielä kymmentäkään askelta, kun olin jo häkeltynyt luonnon kauneudesta: kimmeltävä tyyni vesi, merellisen tuoksuinen raikas mutta lempeä tuulenvire, kirkkaansininen taivas pienine vitivalkoisine pilvenhattaroineen ja vilkkaan polun laidalla lepäilevä kyhmyjoutsen, jonka päiväunta eivät ohitse kulkevat koiratkaan tuntuneet häiritsevän.
Juuri tästä oli ensimmäinen pyhiinvaellusopastekin puhunut ranskalaista filosofia Simone Weiliä lainatessaan: ”Luonnon kauneus on Kristuksen hellä hymy aineen välityksellä.” Siinä kalliolla istuskellessani lennähti viereeni varis, joka jäi tyynen kohteliaasti minusta noin metrin päähän tarkkailemaan. Tämä ilahdutti sieluani aivan erityisellä tavalla, sillä variksilla on aina ollut erityinen sija sydämessäni.
Lapsena nimittäin ajattelin, että Vaakku-niminen varis vahtii ja suojelee minua. ”Tuolla se Vaakku taas on”, sanoin leikkikavereilleni, enkä välittänyt heidän viisasteluistaan, ettei se aina ole sama lintu. Sillä tiedolla ei ollut minulle mitään merkitystä – se oli ystäväni Vaakku.
Olen kaivannut harmaatakkista Vaakkua Kanadassa asuessani, ja siinä se nyt istui kanssani orvokkien, lempikukkieni, ympäröimänä. Kiitin Herraa näistä lahjoista. Hän kyllä tietää!
Herra, sinä tutkit minua ja tunnet minut. Istunpa minä tahi nousen, sinä sen tiedät; sinä ymmärrät minun ajatukseni kaukaa. (Psalmi 139:1–2)
Nousin kalliolta ja jatkoin matkaa. Minut täytti valtava ilo, sillä tiesin, etten ole vaelluksellani yksin, vaan Jeesuksen kanssa. Saan tehdä tämän retken Hänen kädestään kiinni pitäen.
Metsäpolku vei rantaan, jossa pysähdyttiin kasteen ja taivaan kansalaisuuden äärelle. Laineiden liplatuksella on valtava mieltä rauhoittava voima. Tarkkailin rantaan lempeästi läiskähteleviä pikkuisia aaltoja ja laitoin käteni veteen ja annoin veden lyödä alafemmoja kämmentäni vasten: ”Homma hoidossa”, kuulin meren kuiskaavan.
Polku johdatti taas metsään, jossa pysähdyttiin aistimaan juuri tuota hetkeä ja luonnon ihmeitä kaikilla aisteilla. Huomasin Vaakun korkealla oksalla. Korkeat kuuset, männyt, koivut ja pihlajat kohosivat ympärilläni ja auringon kirkas valo siivilöityi lehvästöjen läpi tehden polun pintaan mosaiikkimaisen valon ja varjon taideteoksen.
Älkää eksykö, rakkaat veljet! Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi. (Jaak. 1:16–17)
Saavuin vanhalle lohjenneelle lehtipuulle, joka oli sisältä osittain ontto. Kolossa oli vanha linnunpesä. ”Myös meissä on halkeamia ja säröjä. Kuoremme rikkoutuminen on mahdollisuus Jumalan työlle”, kertoi opastus ja lainasi myös Leonard Cohenin laulunsanoja: ”There’s a crack in everything. That’s how the light gets in.”
Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan. (2. Kor. 12:9)
Polku vei seuraavaksi laivalaiturille, jonka reunalla istuen viivähdin pidemmän aikaa. Katselin valon leikkiä laineilla. Opasteet kehoittivat pohtimaan oman elämän aaltoja. ”Vaikeiden asioiden ja tunteiden voi antaa kulkea ohitse kuin meren aallot.” Tuossa hetkessä en kuitenkaan pystynyt päästämään mitään ohitse – pienet aallot tulivat suoraan minua kohti, ja niiden kauneus oli pysäyttävää.
Kallio oli seuraava pohdiskelupaikka. Mikä on sinun turvasi ja kalliosi? Raamattu kuvaa Jumalaa kallioksi. Kallio on vankka perusta, joka kannattelee, ja jonka päällä tukevasti seisova ei horju. Sille on hyvä rakentaa.
Kumarruin tutkimaan liikettä kalliolla – muurahainen risteili pinnassa. Sananlaskujen kuudennessa luvussa kehotetaan ottamaan oppia muurahaisesta: ”Mene, laiska, muurahaisen tykö, katso sen menoja ja viisastu.”
Reitti johdatti aivan saaren eteläkärkeen, missä ovat Seurasaaren sisäiset lammet. Meren ja lammen välisen kapean kosteikon yli menee pieni silta. Sekä siltaan että merta ja lampea yhdistävään väylään liittyy hengellistä symboliikkaa.
Tämän mietiskelykohdan nimi on Yhteys suurempaan. Jumala kutsuu meitä yhteyteen kuten meri tätä lampea. ”Kesäisin veden pinta laskee, lammen yhteys mereen katkeaa ja se alkaa haista. Lampi tarvitsee raikasta merivettä”, opastus kertoo.
Seisoin sillalla ja katselin lammella viihtyviä naurulokkeja. Telkät sukeltelivat pinnan alle ja pulpahtelivat taas pintaan. Lammessa on valtavasti elämää. Sillan alla oli yhä vettä, mutta kasvusto oli jo vallannut alaa. Onneksi yhteys Jumalaan ei ole riippuvainen sateista, mutta joskus voi omakin sisäinen kaislikkomme kaivata niittoa.
Toiseksi viimeinen rasti on omistettu kiitollisuudelle. Olin koko retken ajan tuntenut valtavaa kiitollisuutta kaikesta kokemastani ja näkemästäni, sillä sunnuntaipäiväni oli ollut täynnä Luojan luomaa kauneutta, sisäistä rauhaa, voimaa ja iloa. Ristin käteni ja kiitin Herraa.
Kuinka moninaiset ovat sinun tekosi, Herra! Sinä olet ne kaikki viisaasti tehnyt, maa on täynnä sinun luotujasi. (Ps. 104:24)
Pyhiinvaellus päättyi 1600-luvulla rakennetulle Karunan vanhalle kirkolle, joka on siirretty Seurasaareen Varsinais-Suomen Sauvosta vuonna 1912. Ihailin kirkkoa ulkoa käsin, sillä se oli yksi museokohteista, joihin tarvitaan pääsylippu. Siinä katsellessani, kirkkoon käveli kolme kansallispukuista henkilöä, jotka olivat ilmeisesti museon oppaita. Muiden mennessä kirkkoon sisään jäi yksi heistä lakaisemaan kirkon portaita luudalla. Otin tilanteesta kuvan ja lähetin sen kanadalaiselle ystävälleni saatesanoin: ”Ihan tavallinen sunnuntaipäivä Suomessa. Huomaa myös jalkapuut.”
Jos kaipaat rauhaa ilman yksinäisyyttä, Seurasaari voi yllättää – minua sen kierros kosketti hiljaisella tavalla, enemmän kuin osasin odottaa. Vaikka reitin voi hyvin kulkea tunnissa, kannattaa aikaa varata myös muulle ihmettelylle ja ihailulle. Seurasaari on myös ulkoilualueena aivan omaa luokkaansa. Saarella on grillauspaikkoja, uimaranta, ravintola, kahvila ja 88 museorakennusta, jotka ovat peräisin 1600–1900-luvuilta. Saaren eläimet ovat tottuneet ihmisiin.
Entä ne kesyiksi tunnetut oravat – näkyikö niitä vielä? Tällä kertaa ei – vain yksi yksinäinen orava korkealla männyn latvassa. Saari oli nyt rauhallisempi, vaikkakin täynnä elämää. Matkan aikana jokin minussa muuttui – ei ulkoisesti, vaan sisäisesti. Vaellus antoi tilaa ajatuksille, rauhalle ja kiitollisuudelle. Askeleet seurasivat toisiaan ilman kiirettä tai tavoitetta. En lähtenyt etsimään vastauksia, mutta huomasin kuuntelevani paremmin.
