Teksti ja kuvat: Shirley Mäntylä
Suomennos: Minttu Leonard/Local Journalism Initiative Reporter
This article was originally written in English. The original version can be found here.
”Avaruus, tuo viimeinen rajaseutu… etsiä uutta elämää ja uusia sivilisaatioita; rohkeasti mennä sinne, minne yksikään ihminen ei ole ennen mennyt!” sanoi näyttelijä William Shatner kapteeni Kirkin roolissa televisiosarjassa Star Trek.
Meitä ”maapallon asukkaita” ovat aina kiehtoneet planeetat, galaksit ja avaruusmatkailu.
Artemis II -hanke tuo mieleen 1960-luvun Apollo-avaruuslennot sekä uuden aikakauden matkustajalentoliikenteen Atlantin yli. 60-luvulla käytiin kilpaa siitä, mikä maa saisi ensimmäisenä ihmisen Kuuhun. Neuvostoliitto onnistui ensimmäisenä laukaisemaan miehitetyn raketin avaruuteen, mutta NASAn Apollo 11 -lento teki ensimmäisen onnistuneen kuulennon 20. heinäkuuta 1969. Aluksella oli kolme astronauttia: Michael Collins jäi alukseen, kun taas Neil Armstrong ja Buzz Aldrin kömpelöissä avaruuspuvuissaan kiipesivät ulos Columbia-komentomoduulista ja astuivat ensimmäisinä ihmisinä Kuun pinnalle. Ympäri maailmaa kuuntelimme radiota tai katsoimme televisiota kuullaksemme Neil Armstrongin sanat: ”Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle.”
Oma muistoni tuosta historiallisesta päivästä liittyy Atlantin ylitykseen uudella Finnairin suihkukoneella matkalla Suomesta takaisin Toronton kansainväliselle lentoasemalle.
1960-luku toi mukanaan uuden aikakauden kaupalliseen lentoliikenteeseen. Tavallisilla työssäkäyvillä ihmisillä oli nyt varaa lentää mukavasti Atlantin yli. Vuonna 1969 Finnair avasi säännöllisen reittiliikenteen Helsinki–Vantaan lentoasemalta New Yorkiin. Kanadassa oli niin paljon suomalaisia siirtolaisia, että Torontosta Helsinki-Vantaalle järjestetyt kesäiset tilauslennot myytiin loppuun nopeasti, kun innokkaat matkailijat lähtivät käymään kotimaassaan. Moni vei mukanaan Kanadassa syntyneet lapsensa tapaamaan mummoa ja pappaa sekä muita Atlantin toiselle puolelle jääneitä sukulaisia.
Meidän perheemme, kuten monet muutkin kanadansuomalaiset perheet, pääsi lentämään Finnairilla Suomeen. Emme koskaan voineet matkustaa koko perheen voimin yhtä aikaa, vaan vuosien mittaan toinen vanhemmista ja yksi lapsi lensivät kerrallaan tapaamaan sukulaisia. Kanadan-vuosien alkuvaiheessa äitini siivosi koteja ja säästi siitä saamansa rahat yhdessä valtiolta kuukausittain saadun lapsilisän kanssa voidakseen ostaa lentoliput.
Lento Finnairilla vuonna 1969 on jäänyt minulle erityisen vahvasti mieleen. Silloin oli minun vuoroni matkustaa äidin kanssa Suomeen. Emme enää lentäneet potkurikoneella, joka joutui pysähtymään ylimääräisille tankkausväleille.
Kesäkuussa 1969 matkustin äitini kanssa tyylillä Finnairin tilauslennolla suoraan Torontosta Helsinki-Vantaalle. Koneessa oli niin paljon sudburylaisia suomalaisia, että Sudburysta oli järjestetty tilausbussi kuljettamaan meidät Toronton kansainväliselle lentokentälle, joka tunnetaan nykyisin nimellä Pearson International Airport.
Vuonna 1964 valmistunut Terminal One oli siihen aikaan lentoaseman ainoa terminaali. Se näytti hyvin modernilta: pyöreä rakennus, jonka keskellä oli pysäköintialue. Siellä oli helppo liikkua, tilaa riitti ja kaikki oli hohtavan puhdasta. Kun lentoasema myöhemmin kasvoi, Terminal One purettiin ja sen tilalle rakennettiin paljon suurempi kokonaisuus. Nykyään vilkkaalla kentällä on kaksi terminaalia, ja sen kautta kulkee vuosittain yli 46 miljoonaa matkustajaa.
Koneessa oli muitakin pieniä lapsia. Me lapset olimme pukeutuneet, aivan kuten aikuisetkin, parhaisiin pyhävaatteisiimme. Lentoemännät kohtelivat meitä hyvin. Söimme oikeilta posliiniastioilta ja käytimme oikeita aterimia. Saimme värityskirjoja ja pieniä muovisia lentokoneita. Istumapaikkamme olivat lähellä etuosaa, ja jalkatilaa oli runsaasti. Ero nykyiseen lentomatkustamiseen on suuri: väkijoukot, vapaa-ajan vaatteet, kertakäyttöaterimet ja muoviset ruokatarjottimet.
Kuuden viikon Suomen-matkan jälkeen paluulennolla Finnairin kapteeni ilmoitti matkustamokuulutuksessa, että Apollo 11 oli onnistuneesti laskeutunut Kuuhun. Koneessa puhkesi raikuvat aplodit.
Sudburyn asukkaille Apollo-lennot pysyivät kiinnostavina myöhemminkin. Sudbury tunnettiin kuumaisesta maisemastaan, koska nikkeli- ja kuparikaivosyhtiöt olivat alkuaikoina hakanneet kaikki puut metallintuotannon tarpeisiin, ja mineraalien tuotannosta syntynyt rikkisaaste tappoi jäljelle jääneen kasvillisuuden. Sudbury tunnetaan myös geologisesti merkittävänä alueena, sillä Sudbury-kraatteri syntyi, kun suuri taivaankappale törmäsi maahan.
Jokainen kuulento vaatii valtavasti suunnittelua, testausta ja harjoittelua. Jokainen vaihe maksaa miljoonia dollareita, ja astronauttien turvallisuus on ratkaisevan tärkeää, sillä valitettavasti osa astronauteista on menehtynyt laukaisujen yhteydessä.
Sudbury valittiin Apollo 16 ja 17 -lentojen testialueeksi, jotta siellä voitiin tutkia geologisia olosuhteita, kuten pirstekartioita ja muita pirstaloituneita kivimuodostelmia, jotka muistuttivat Kuun pintaa. Sudburyssa astronautit harjoittelivat myös liikkumista kivikkoisessa maastossa avaruuspuvut yllään.
Apollo 17 oli viimeinen miehitetty avaruuslento, ja ohjelma päättyi vuonna 1972. Huhtikuussa 2026 Artemis II vei neljä astronauttia avaruuteen: kanadalaisen Jeremy Hansenin, yhden naisen ja kaksi muuta miestä Orion-kapselin ahtaissa tiloissa. Miehistö suoritti Kuun ympärilennon, ja lennon onnistunut toteutus luo pohjaa tulevalle tutkimukselle sekä pysyvän kuuaseman rakentamiselle syvemmän avaruustutkimuksen tueksi.
Koska uutisvirtaa ovat viime aikoina hallinneet synkät tapahtumat, seurasin avaruuslentoa samalla muistellen Finnairin-lentoani. Henkilökohtaisesti toivon, että Finnairin uudelleen aloittamat suorat tilauslennot Torontosta Suomeen helpottavat matkailijoiden pääsyä ”maailman onnellisimpaan maahan”.
