Suomennos: Minttu Leonard, Local Journalism Initiative Reporter
Edellisessä numerossa kerrottiin, kuinka joukko Thunder Bayn suomalaisyhteisön perinnepukuja – erityisesti Kiikurit-kansantanssiryhmän liivit – pelastettiin ja miten ne päätyivät Winnipegin Scandia Fun Dancers -ryhmälle. Tutustuimme myös niiden tekijään, Margit Peuraan, ja hänen elämänsä vaiheisiin Kanadassa ja Suomessa. Tässä viimeisessä osassa selviää, miten Weave and Wear -yritys syntyi, millaisiin tarkoituksiin liivit alun perin tehtiin ja kuinka ne lopulta saivat uuden elämän.
1970-luvun alussa suomalaisyhteisössä tapahtui liivien tarinaan liittyviä merkittäviä asioita. Martti ja Helli Vanhapelto muuttivat kahden lapsensa, Mikan ja Satun, kanssa Kuopiosta Thunder Bayhin vuonna 1971. Martti toi mukanaan intohimonsa kansantanssiin ja energiansa sen opettamiseen. Hän perusti nopeasti Kiikurit-kansantanssiryhmän ja ryhtyi pitämään kansantanssityöpajoja ympäri Kanadaa ja myös Yhdysvalloissa. Martti toimi myös Finlandia Club of Port Arthurin puheenjohtajana, ja vuonna 1974 hän etsi klubille toimitusjohtajaa. Peurat olivat juuri palanneet kahden vuoden Helsingin-jaksolta, ja Aarno oli täydellinen ehdokas. Hän otti tehtäväkseen klubin ja Hoito-ravintolan johdon yhteensä 22 vuoden ajan vuoteen 2011 asti. Aarno tunnettiin pomona, joka tarttui kaikkiin töihin, myös lattioiden pesuun, kun tarve vaati.
Vuonna 1978 nuori äiti Margit päätti laittaa opintonsa käytäntöön ja perusti Studio Weave and Wear Inc. -yrityksen Bay Streetille. Yritys valmisti mittatilausvaatteita, kuten perinteisiä suomalaisia asuja, sekä kodintekstiilejä, kuten verhoja ja verhoilukankaita. Pääompelijoina toimivat Sirkka Erkkilä ja Raili Lassila, ja pääkutojiin kuuluivat Raija Mäenpää ja Mailis Kontuvirta.
Vuonna 1979 valmisteltiin Thunder Bayssa järjestettäviä Suurjuhlia, joihin saapuisi tanssijoita ympäri Kanadaa. Martti Vanhapelto halusi Kiikureiden miespuolisille tanssijoille erityiset liivit. Sen sijaan, että hän olisi tilannut ne Suomesta, hän päätti tukea paikallista suomalaisomisteista yritystä ja tilasi liivit Weave and Wearilta. Hän kutsui syntyneitä sinipunavalkoraidallisia liivejä Kiikurit-liiveiksi.
Yrityksen valmistamat kansallispuvut eivät pyrkineet jäljittelemään Suomen kansallispukuja, vaan olivat omaperäisiä, niin kutsuttuja kansanomaisia pukuja. Tämä oli edullisempi vaihtoehto, jotta useammalla olisi mahdollisuus pukeutua suomalaisia sukujuuria juhlistavaan asuun. Näin syntyi lopulta tarina niistä kansanomaisista Kiikurit-liiveistä, jotka nyt jatkavat elämäänsä Winnipegin tanssijoilla.
Lähestyvien Suurjuhlien yhteydessä Martti pyysi Margitia pitämään myös työpajan. ”Olin vähän jännittynyt”, Margit muistelee, ”tein asioita, joita en ollut koskaan ennen tehnyt.” Työpajojen ansiosta yritys sai kuitenkin buustia ja tilauksia asiakkailta Torontosta ja Brittiläisestä Kolumbiasta. Margit näytti minulle luonnosta savolaisesta puvusta, jossa oli mustaa, valkoista ja keltaista raitaa. Hänen luonnoskirjansa on täynnä muita yksityiskohtaisia piirroksia kansanomaisista puvuista sekä muista muodikkaista vaatesuunnitelmista.
Margit on saanut tehdä monia erityisiä kudontaprojekteja, kuten uskonnollisia tekstiilejä, verhoja ja verhoiluja. Hän näytti luonnoksen erityisen mielenkiintoisesta projektista: vuonna 1980 hän valmisti kopion vuoden 1871 karjalaisesta rekipeitosta Liisa Toigerin tilauksesta. ”Tämä on tyypillistä suomalaisille”, hän selitti. ”Halutaan muisto lapsuudesta ja isovanhempien kodista.”
Vuonna 1980 Weave and Wear joutui muuttamaan Peuran perheen kodin kellariin. ”Vuokra Bay Streetillä oli liian kallis, ja palkat piti maksaa ennen vuokraa.” Asiakaskunnan rajallisuuden vuoksi yritys lopetti toimintansa vuonna 1981. ”Ystävä varoitti minua: ’Et tule selviämään Thunder Bayssa, koska tämä on työmiesten kaupunki. Sinun pitäisi mennä Montrealiin tai Torontoon.’”
Margitin luovuus ei kuitenkaan hiipunut. Hän alkoi pian vetää aikuisten kudontakursseja Confederation Collegessa ja tarjota kutomaohjelmia lukiolaisille ympäri Pohjois-Ontarioa. Hänellä on kirkkaana mielessään, kuinka hän ajoi huonossa talvisäässä näitä ohjelmia vetämään.
Vuonna 1991 Aarno ja Margit ostivat herra Montosen perustaman Scandinavian Delin, joka sijaitsi suoraan Finnish Labour Templeä vastapäätä. Kun oli aika jäädä eläkkeelle 23 vuotta myöhemmin, Deli myytiin vuonna 2014. ”Halusin vain aikaa olla minä itse”, Margit kertoo. Margit johdatti minut olohuoneeseen näyttääkseen, mitä ”aikaa olla minä itse” tarkoitti: seinät olivat täynnä hänen maalauksiaan, värikkäitä tulkintoja Thunder Bayn kauniista luonnosta ja alueen historiallisista rakennuksista.
Margitin luovuus kumpuaa kodin jokaisesta nurkasta, eikä inspiraatio näytä hiipuvan. Hänen seuraava projektinsa on kotimuseon perustaminen. Otin ilolla vastaan tilaisuuden vierailla Margitin museossa ja oppia lisää kudontaperinteestä yhteisössämme, etenkin koska se on ollut niin monille suomalaisille siirtolaisnaisille ominaista.
Onneksi liivien tarina ei myöskään päättynyt tähän. Sain hiljattain sähköpostin Jane Meechiltä Winnipegistä. Liitteenä oli kuva, jossa nuoripari, Erika ja Lyle, juhlii juhannusta – Lyle yllään hyvin tuttu liivi. Oli selvää, että liivit olivat löytäneet uuden kodin ja tarkoituksen. Niiden mukana elää myös Margitin hieno työ, Martin alkuperäinen inspiraatio ja kaikki liiviin kietoutuneet tarinat.
Yhteisen taipaleemme päättyessä olen helpottunut ja kiitollinen. Nämä historialliset esiintymisasut jatkavat elämäänsä. Ne ovat ainutlaatuinen osa Thunder Bayn suomalaista kudonnan ja kansantanssin yhteistä historiaa ja kertovat siitä, kuinka suomalaiset ovat tukeneet toisiaan. Kuten hyvällä matkakumppanilla, niillä on ollut monta hienoa tarinaa kerrottavanaan – ja nyt ne vievät nämä tarinat uudelle yleisölle ja kirjoittavat uusia lukuja. Kaiken kaikkiaan tämä on ollut erittäin tyydyttävä matka!
