Matka liivien mukana – tarinoiden kudelma Thunder Bayssa osa 1

Suomennos: Minttu Leonard, Local Journalism Initiative Reporter

Viime kesänä minulla oli epätavallinen matkakumppani – liivi. Tai oikeammin, useampi liivi, ja mukana oli myös puuvillaisia esiintymispaitoja sekä yksi sininen villahame yhteensopivan hartiahuivin kanssa.

Nämä vaatekappaleet olivat joutuneet poistopinoon ja olivat matkalla joko kirpputorille tai vielä huonompaan kohtaloon. Liivit olivat käsin kudottuja, puhdasta villaa, kiiltävine nappeineen ja kirkkaan sinipunavalkoisine raidoituksineen. Ne olivat yksinkertaisesti liian hienoja hylättäviksi. Ne suorastaan pyysivät uutta alkua ja toista mahdollisuutta. Kuulin niiden vaatimattoman pyynnön, ja siitä muotoutui tehtäväni. Niinpä nousimme bussiin kohti luvattua maata – Winnipegiä.

Monet aarteet olivat jääneet kodittomiksi sen jälkeen, kun Finnish Labour Temple meni konkurssiin ja tuhoutui lopullisesti tulipalossa 22. joulukuuta 2021. Osa niistä oli saattanut olla siellä jopa vuosisadan. Kiikurit-kansantanssiryhmän esiintymisasut kuuluivat näihin historiallisiin esineisiin. Karsinnan jälkeen liivit todettiin tarpeettomiksi. Tällaiset tehokkuutta painottavat päätökset on pakko tehdä paineen alla, mutta ne harvoin ilahduttavat ketään. Niinpä päätin, että voisin ainakin tarjota niille väliaikaisen turvapaikan kotonani, kunnes parempia ratkaisuja löytyisi.

Ensimmäisenä mieleeni tuli Pelimanni-orkesteri, mutta kuulin heidän jo omistavan liivit, joihin he olivat sitoutuneet. Sitten muistin kansantanssiesityksen, jonka olin nähnyt edellisenä kesänä Winnipegissä Scandinavian Cultural Centressä Folklorama-juhlien aikaan.

Ahaa – lamppu syttyi! Ehkäpä Scandia Fun Dancers -ryhmällä olisi käyttöä näille liiveille. Lähetin sähköpostia ryhmänjohtajalle Jane Meechille ja liitin mukaan kuvat. Hän kiinnostui ja halusi tietää lisää liivien alkuperästä – kuten myös minä.

Etsinnöissäni sain hyödyllisen vinkin jutella Margit Peuran kanssa, mikä osoittautui erinomaiseksi neuvoksi. Kun kuvailin liivejä, Margit tiesi heti, mistä oli kyse. Hän kertoi, että ne oli tehty vuonna 1979 hänen Weave and Wear -yrityksessään Bay Streetillä. Siitä alkoi aueta kokonainen tarinaverkko liiveihin liittyvistä henkilöistä ja tapahtumista.

Palaan vielä siihen kutomishistoriaan ja sen moniin kytköksiin, mutta ensin kerron viime kesän liiviseikkailusta. Kun Jane kuuli vähän niiden taustasta, hän kertoi, että heidän tanssiryhmänsä Winnipegissä ottaisi mielellään vastaan liivit ja muut ylimääräisiksi jääneet esiintymisasut. Tämä erikoistoimitus sopi täydellisesti yhteen jo suunnitteilla olleen Winnipeg-matkani kanssa.

Bussimatka Thunder Baysta Winnipegiin oli erityisen pitkä, sillä bussi hajosi juuri ennen Fort Francesia, mikä lisäsi normaalisti seitsemän tunnin matkaan kolme tuntia. Seuraavana päivänä olin kuitenkin virkeänä valmiina viemään arvokkaan nyyttini Scandia Fun Dancers -ryhmän viikoittaiseen harjoitukseen Scandinavian Cultural Centrelle.

Ryhmä on perustettu vuonna 1988, ja sen tanssijat tulevat eri taustoista: tanskalaisista, suomalaisista, norjalaisista, islantilaisista ja ruotsalaisista. Ryhmä otti vastaan sekä minut että nyytin kiitollisina ja huolellisesti. He kirjasivat tarkasti, mitä nyytti sisälsi, ja purkivat vaatteet lähes seremoniallisesti, yksi kerrallaan.

Asuja sovitettiin ryhmän jäsenten kesken: villahuivi ja hame sopivat täydellisesti Sonja Rempelille, kun taas liivi näytti tyylikkäältä mutta hieman kireältä James Lambin päällä. Myöhemmin sain Margitilta kuulla, että Sonjan sovittama asukokonaisuus oli alun perin Oras-kuoron käytössä.

Otimme ryhmäkuvan, jossa jokainen piti yllään tai käsissään jotain lahjoitetuista vaatteista. Toivoin, että tässäkin ryhmässä olisi muutama taitava ompelija, kuten Kiikureissa, jotka voisivat tehdä tarvittavat kavennukset ja lyhennykset. Lähdin heidän hyvästä seurastaan toivoen, että jonain päivänä kuulisin lisää liivien uudesta elämästä.

Liivien ja Margit Peuran tarina

Takaisin Thunder Bayhin palattuani, kuukausia myöhemmin, oli aika täydentää puuttuvat palaset. Pääsin viimein kuulemaan koko tarinan liiveistä, istuen Margitin keittiössä kahvikupin ääressä.

Margit oli valmistautunut: hänellä oli kopioita lehtijutuista ja valokuva-albumeja, täynnä hänen luovaa ja yrittäjähenkistä elämäntyötään. Opin, että kaikki alkoi lapsuuden piirustusinnostuksesta luovassa, kutomisen taitavien naisten perheessä.

Näytin Margitille Winnipegissä otettua ryhmäkuvaa. ”Niin monen vuoden jälkeen”, hän sanoi selvästi yllättyneenä, ”on hienoa nähdä liivit näin hyvässä kunnossa – se kertoo työn ja materiaalien laadusta. On palkitsevaa nähdä jotakin näin kestävää ja muodissa pysyvää!” Oli ilo nähdä tuo tyytyväisyys Margitin kasvoilla.

Se sai minut pohtimaan kaikkia yhteisömme suomalaisia naisia, myös omaa äitiäni, jotka ovat luoneet tätä taidokasta käsityötä koko elämänsä, ehkä sivuun jääneessä kellaritilassa, johon kangaspuut sopivat. Muistivatko he lapsuudenkotiensa tupia, kun he kutoivat mattoja nyt uuden perheen vanhoista vaatteista uudessa maassa?

Suomalaisissa kodeissa on tavallista, että kutojien työ on osa arkea – kävelemme päivittäin heidän taiteensa, työnsä ja muistonsa päällä, ajattelin. Jokaisella kappaleella on oma tarinansa kerrottavanaan. Sinä aamuna odotin innolla mahdollisuutta kuulla lisää Margitin luovuudesta, inspiraatioista ja saavutuksista – ja tietenkin hänen tarinastaan.

Margit, kolmesta tyttärestä vanhin, syntyi vuonna 1947 pienessä Loppi-nimisessä kaupungissa, 50 kilometriä Hämeenlinnasta etelään. Hän kuvaili lapsuuttaan, joka oli täynnä kutojia: isoäiti, joka käsitteli pellavaa ja kutoi siitä pellavakangasta kapiokirstuun, sekä äiti, joka kasvatti lampaita ja kehräsi niiden villan. Merkittävä hahmo oli myös kummitäti ja isän sisar, jota Margit kuvasi ‘suureksi kutojaksi’.

Margit ei lapsena aavistanut, että vuosikymmeniä myöhemmin hän esittelisi näitä varhaisia vaikutteita diaesityksen muodossa osana Ministry of Citizenship and Culture -ministeriön rahoittamaa kutomakurssisarjaa Pohjois-Ontarion kirjastoissa. Ohjelma oli suunnattu lukiolaisille paikkakunnilla kuten Red Rock, Manitouwadge ja Thunder Bay.

Kahvikupin ääressä Margit muisteli: “Silloin nuoret olivat oikeasti kiinnostuneita käsintehdyistä asioista ja halusivat nähdä, millaisia materiaaleja niihin käytettiin.”

Margit kertoi myös 1950- ja 60-luvun muuttoliikeaallosta, joka vei monia suomalaisia joko Kanadaan tai Australiaan. Vuonna 1960 hänen perheensä valitsi Kanadan ja muutti Port Arthuriin (nykyinen Thunder Bay) liittyäkseen hänen isänsä veljen perheen seuraan. Hän naurahti muistellessaan, että pian heidän saavuttuaan setä päätti muuttaa perheensä Australiaan.

Kuuden Topenon (10 kilometriä Lopelta) kansakoulussa vietetyn vuoden jälkeen Margit jatkoi koulunkäyntiä Kanadassa. Hän meni Cornwall Public Schooliin (lähellä Bay Streetiä), jossa hänen arvionsa mukaan noin 65 prosenttia oppilaista puhui suomea – kuten myös koulun rehtori herra Somppi.

”Kieltä ei opetettu, vaan odotettiin, että opit englannin luokassa, mutta kuulit suomea joka päivä”, Margit sanoi ja kertoi englannin kielen haasteiden vaikuttaneen myöhemmin moniin tärkeisiin elämänvalintoihin.

Seitsemännen luokan jälkeen Margit päätti lopettaa koulun ja meni töihin Hoito-ravintolaan, joka sijaitsi Finnish Labour Templen pohjakerroksessa. Vuotta myöhemmin, ”vaikka tipit olivat hyvät”, hän palasi kouluun suorittamaan kahdeksannen luokan 17-vuotiaana, neljä vuotta luokkatovereitaan vanhempana.

Peruskoulun jälkeen hän aloitti Hammarskjold High Schoolissa (luki­ossa) Commercial Art -linjalla. ”En osannut englantia hyvin. Silloin naisista tuli hoitajia tai opettajia, jos halusi hyvän työn, mutta kieliongelmien takia päätin työskennellä käsilläni.” Vuonna 1969 hän oli yksi vain kahdeksasta valmistuneesta tuolta linjalta.

Kahvipöydässä Margit muisteli vahvuuksiaan: kuinka hän jo lapsena piirsi kauniita pukuja paperinukeille. Hän toi mukanaan Topenon koulussa tekemiään piirustuksia Kanadaan. ”Olen piirtänyt koko elämäni, ja se on ainoa asia, mitä osaan tehdä Kanadassa!”, Margit muistaa ajatelleensa lukioikäisenä.

Tämän oivalluksen pohjalta hän ilmoittautui vuonna 1969 kolmen vuoden tekstiilitaideohjelmaan Sheridan Collegen uudelle Oakvillen kampukselle. Hän kuvaili sitä ensimmäiseksi todelliseksi kielikylpykokemukseksi. ”Luulin, että maailma romahtaa, jos en pääse kotiin äidin ja isän luo”, hän muistelee.

Hän suoritti ensimmäisen vuoden Oakvillessä, mutta päätti vuonna 1970 lähteä Suomeen opiskelemaan Fredrika Wetterhoffin Kotiteollisuusopettajaopistoon Hämeenlinnaan. Margit kuvaili koulua ”hyvin kurinalaiseksi ja opetukseltaan paljon laadukkaammaksi” kuin Kanadassa. Siellä hän oppi kaiken, mitä tarvitaan kutojana toimimiseen: ”Laskimme esimerkiksi, kuinka paljon lankaa tarvitaan tietyn kangasmäärän kutomiseen”, hän kertoo.

Muutto Hämeenlinnaan oli ratkaiseva sekä uralle että yksityiselämälle. Margit tapasi uudelleen vanhan koulukaverinsa Topenosta, Aarno Peuran, joka työskenteli tuolloin Helsingissä. Syntyi romanssi, ja syksyllä 1971 nuori pari vihittiin Thunder Bayssa. ”Tänä kesänä juhlimme 54. hääpäiväämme”, Margit laskee yllättyneenä. He asettuivat asumaan samaan taloon, jossa hänen rakkaat vanhempansa – “mimmi ja pappa” – asuivat.

Margit palasi Sheridan Collegeen suorittamaan ohjelman kolmannen vuoden loppuun. Hämeenlinnasta saadut arvosanat hyväksyttiin ja tunnustettiin ”erittäin laadukkaiksi”, hän kertoo.

Vuonna 1972 nuoripari muutti takaisin Helsinkiin, jossa Aarno työskenteli Tuko OY:ssä ja Margit sai työpaikan Stockmannin kangasosastolta. Ikävä vanhempia kuitenkin vaivasi, ja vuonna 1974 pari palasi Thunder Bayhin.

Vuonna 1977 perheeseen syntyi poika, Petri. Margit kertoi ylpeänä, että Petri puhuu sujuvasti suomea ja lukee mielellään vain suomeksi. Hän on myös innokas jalkapalloilija ja ensimmäinen maalivahti, joka allekirjoitti sopimuksen puoliammattilaisjoukkue Thunder Bay Chillin kanssa.