Kuvat: Helen Kosola, Lisa Niittynen ja Anneli Tolvanen
Suomennos: Minttu Leonard/Local Journalism Inititiative Reporter
Suomi Kodin juhlasali kylpi sunnuntaina iltapäivällä 28. syyskuuta valossa, naurussa, puheensorinassa ja perinteissä. Suomalaiset kansallispuvut oli laitettu ylpeänä esille, ja leivonnaispöytä houkutteli pullalla, pikkuleivillä ja suklaakaarnalla – kotitekoisilla aarteilla, jotka huokuivat kotikeittiöiden lämmintä tunnelmaa. Vieraita veti paikalle paitsi vahva kahvi myös ohjelma ja mahdollisuus juhlia suomalaisuutta yhdessä. Kun ovet avattiin, sali täyttyi yli 90 vieraasta – selvä merkki siitä, kuinka syvästi Kalevan Naiset ovat koskettaneet yhteisöä.
Ennen kaikkea mieleen jää tunnelma. Sisaruutta ja kulttuuriylpeyttä huokuva henki yhdisti kaikki, kun Kalevan Naiset kokoontuivat 70-vuotisjuhlaansa – ja Ainikin Tupa #55:n jäähyväisiin.
Ainikin Tupa #55 perustettiin vuonna 1955, Kalevan Ritarien Sampo Majan rinnalle, osana laajempaa Kalevan liikettä, joka sai alkunsa Montanassa 1800-luvun lopulla. Suomen kansalliseepos Kalevalan perinteisiin juurtuneet Kalevan tuvat muodostuivat maahanmuuttajille kodeiksi, joissa yhteisöllisyyttä, arvokkuutta sekä kielen ja kansanperinteen säilyttämistä vaalittiin. Thunder Bayssa tämä tehtävä kasvoi vuosikymmenten palveluksi, stipendeiksi ja yhteisöllisyydeksi.
”Se johtui siitä, että ihmiset kaipasivat vanhaa maata”, muisteli Hanna Mannila, joka liittyi mukaan vuonna 1961. ”Kalevan Naiset toimivat vain suomen kielellä, koska kaikki naiset olivat enimmäkseen uusia maahanmuuttajia. Se oli jotain tuttua. Tunsit kuuluvasi joukkoon muiden kanssa.”
Juuri tuo kuulumisen tunne veti monia Tupaan. Liisa Lahtinen, joka liittyi vuonna 1963, löysi sieltä ystävyyttä ja jaettuja iloja. ”Olin mukana jo toiminnan varhaisina vuosina ja olen saanut koottua tämän naisten joukon yhteen”, hän sanoi ylpeänä. Hän pysähtyi katsomaan salia vielä kerran. ”Olen todella onnellinen. Tämä on kaunis tilaisuus tänään.”
Tämän iltapäivän kauneus ei ollut pelkästään muistoissa, vaan myös tulevaisuuden toivossa. Kaksi paikallista opiskelijaa sai stipendit, joiden myöntäminen on aina ollut Ainikin Tuvan perinteisiin olennaisesti kuuluva osa. St. Patrick High Schoolin opiskelija Jackson Benka, joka suuntaa mekatroniikan opintoihin Lakeheadin yliopistossa, sekä Superior Collegiate & Vocational Instituten opiskelija Benjamin Sunila, joka aloittaa insinööriopinnot Ottawan yliopistossa, huomioitiin ahkeruudestaan ja yhteydestään suomalaiseen kulttuuriperintöön.
Yleisön lämpimät aplodit muistuttivat, että vaikka yksi luku päättyy, seuraava sukupolvi kantaa tarinaa eteenpäin. ”Meille tärkeintä on aina ollut antaa stipendejä tai avustuksia – opiskelijoille, joilla on jonkinlainen yhteys suomalaiseen kulttuuriin”, selitti Margit Peura, joka on ollut jäsenenä 42 vuotta.
Naisten sitoutuminen ulottui stipendeiden ulkopuolellekin. ”Olemme antaneet hyväntekeväisyyteen – kuten Fort McMurrayn metsäpaloihin”, kertoi emäntä Diana Pallen, joka liittyi Kalevan Naisiin vuonna 1990. ”Teemme mielellämme tuollaisia asioita stipendien lisäksi.”
Vuosien varrella kokoontumiset olivat yhtä aikaa iloa ja velvollisuutta. Jäsenet muistelivat lausuneensa suomalaista runoutta juhlissa, järjestäneensä muotinäytöksiä ja matkustaneensa järjestön kokoustapahtumiin. ”Meillä oli joskus järjestön kokouksia maan rajojen ulkopuolella”, Mannila muisteli lämpimästi. ”Se oli kuin iso retki, jolle lähdettiin viikonlopuksi. Järjestön kautta sai paljon uusia ystäviä.”
Myös iltapäivän tunnelma oli yhtä aikaa iloa ja muistelua. Palkintopöytä notkui arpajaisvoitoista ja sai aikaan innostunutta sutinaa, ja ovipalkinnot lisäsivät hauskuutta entisestään. Salin etuosassa historiaa esittelevälle pöydälle oli rakkaudella koottu valokuvia, leikekirjoja ja asiakirjoja Ainikin Tuvan taipaleelta.
Sen vieressä myytiin kauniita, 37 vuotta jäsenenä olleen Kaija Mäen tekemiä kortteja sekä Kalevainen vuosikirja 2020 – muistoja ja seikkailuja kokoavaa muistojulkaisua.
Kulttuurin ja kielen tiivis yhteys on aina ollut keskiössä. ”Suomeksi sanottuna Kalevan järjestössä kulttuuri ja kieli kulkevat yhdessä. Heti kun irtaudut suomen kielestä, alat myös menettää kulttuuria”, sanoi Peura. Hän hymyili muistellessaan, millaista Bay Streetillä oli vuosia sitten: ”Kaikki oli suomalaista. Apteekissa puhuttiin suomea, Suomalainen Kirjakauppa oli siinä, samoin Hoito – – oli melkein kuin olisin ollut takaisin Suomessa!”
Pallenille järjestön filosofia oli yksinkertainen mutta vaikuttava: ”Olemme kaikki tasa-arvoisia. Olemme yhtä verta, yhtä sisarkuntaa. Kukaan ei ole toista parempi tai huonompi. Se on tämän sisarkunnan filosofia.”
Tuo tasa-arvon ja ystävällisyyden henki jätti jälkensä Thunder Bayhin. ”Kalevan Naiset on ollut todella hyvä järjestö, ja se auttoi minua vakiinnuttamaan paikkani”, Pallen pohti. ”Uskon, että se on ollut hyväksi yhteisölle; on ollut hyvä suomalaisille tietää, että ympärillä oli jotain suomalaista. Siksi minua vähän surettaakin, että tämä on päättymässä, mutta juhlimme ja muistamme sitä, mitä meillä oli.”
Sunnuntaina juhliminen oli todellakin päivän teema. Naiset muistelivat menneitä ja nauroivat, kun he nauttivat teetä ja vaihtoivat tarinoita viimeisen kerran. ”Se on antanut minulle sen suomalaisuuden, jota lapsena kaipasin”, Peura sanoi. ”Minun vain piti olla jossain, missä voin käyttää suomalaista kansallispukua – – ja tämä kaupunki antoi minulle suomalaisen yhteisön ja mahdollisuuden olla osa sitä.”
Jäähyväistee merkitsi Ainikin Tupa #55:n aktiivisen tapahtumatoiminnan päättymistä, mutta jäsenet korostivat nopeasti, ettei se välttämättä tarkoita sisaruuden loppua. ”Tämä on järjestön 70-vuotisjuhla, ja me olemme yhä voimissamme!” sanoi pitkäaikaisjäsen Margit Peura.
Vaikka teekutsujen ja varainkeruiden järjestämisen päivät ovat takana, naiset painottivat, ettei vuosikymmenten aikana syntyneitä siteitä jätetä noin vain. He toivovat voivansa jatkaa tapaamisia jossakin muodossa, vaikka mitä se tarkalleen tarkoittaa, on vielä päättämättä. Samalla jäsenet ilmaisivat toiveen, että heidän vaalimansa perinteet siirtyisivät uusiin käsiin.
Liisa Lahtinen piti ajatusta nuorempien sukupolvien suomalaisperinteiden jatkamisesta mieluisana: ”Olisin siitä hyvin iloinen, se olisi todella hienoa.” Tapahtumien järjestämisen päättymisestä huolimatta naiset uskovat, että sisaruuden, kulttuurin ja sinnikkyyden perintö elää ja inspiroi jatkossakin.
Pallen rohkaisi seuraavaa sukupolvea pysymään uteliaana ja ylläpitämään yhteyksiä: ”Käykää suomen kielen kursseilla, jos voitte. – – Ja ottakaa yhteyttä ihmisiin, joilla on yhä suomalaisia tapoja – oppikaa ja kysykää. Tyhmiä kysymyksiä ei ole.”
Mannilan, Lahtisen, Peuran, Pallenin ja Mäen rinnalla monet muut omistivat Ainikin Tuvalle vuosikymmeniä. Jokainen heistä on osa tätä sisaruuden tarinaa: Marjatta Mäkelä (40 vuotta), Sinikka Salmi (34 vuotta), Dana Heinrich (31 vuotta), Kirsi Hovi (18 vuotta), Liisa Luoma (18 vuotta), Lorraine Comeau (15 vuotta), Barbara Järvelä (15 vuotta), Dawn Kukko (12 vuotta), Helen Kosola (11 vuotta), Tina Lahtinen (11 vuotta) ja Carina Barrie (8 vuotta).
Jokainen heistä edustaa paitsi vuosia myös lukemattomia kaadettuja kahvikupillisia, leivottuja pullia, jaettuja stipendejä ja pöytien äärellä jaettua naurua.
Iltapäivän edetessä tunnelma salissa oli haikean kaunis. Kukat, kansallispuvut ja suomalaiset koristeet – kyse oli muustakin kuin jäähyväisistä. Se oli 70 vuoden sitkeyden, palvelun ja kulttuuriylpeyden juhla.
Ja vaikka Ainikin Tuvan #55 toiminta tuleekin näiltä osin päätökseen, sen tarina jatkuu kaikkien niiden elämässä, joita nämä naiset ovat koskettaneet. Suomalaisuuden soihtu Thunder Bayssa siirtyy nyt nuoremmalle sukupolvelle, joka voi kunnioittaa juuriaan ja samalla muovata omaa tulevaisuuttaan.
Puheessaan Sinikka Salmi kiteytti kaikkien kiitollisuuden: ”Haluan kiittää teitä kaikkia naisia kovasta työstä, ja kiitos yleisölle, sillä ilman teitä meillä ei olisi teekutsuja.”
Vieraat nyökkäilivät ja jakoivat omia muistojaan. Sisarukset Helvi Niittynen ja Elma Hill kertoivat, kuinka merkityksellistä oli juhlia Suomi Kodissa, jossa heidän isänsä Arvo Laukka oli aikoinaan yksi ensimmäisistä asukkaista. Heille lämpimät hymyt ovella, herkullinen ruoka ja nuorempien tyttöjen näkeminen suomalaisissa kansallispuvuissa olivat iltapäivän kohokohtia. ”Se jätti pysyvän muistijäljen”, he sanoivat, ”nähdä perinteiden jatkuvan seuraavassa sukupolvessa.”
Kuten Peura muistutti: ”Voidaksesi olla hyvä kanadalainen, et voi koskaan unohtaa juuriasi tai kulttuuriasi. Se tekee sinusta vain entistä paremman kanadalaisen, koska sinulla on jotain, johon voit tukeutua ja josta saat inspiraatiota suurempiin tekoihin.”
Lue alkuperäinen artikkeli englanniksi täältä.
Read the original article in English here.
