Suomennos: Minttu Leonard/Local Journalism Initiative Reporter
Keittokirja oli ennen tärkeä kumppani vastavihityille naisille ja nuorille naisille, jotka lähtivät kotiapulaisiksi. Keittokirjat olivat ruoanvalmistuksen tietosanakirjoja. Niissä neuvottiin, kuinka pihalta tuotu tuore kana valmisteltiin ruoaksi aina höyhenten nyppimisestä kypsentämiseen ja lopulta tarjoiluvadille asti. Ohjeita annettiin myös pöydän kattamiseen, ruokalistojen suunnitteluun ja aterioiden valmistamiseen perheelle, joka kokoontui säännöllisesti yhteisen ruokapöydän ääreen.
Vuosien mittaan keittokirjat kehittyivät yhä enemmän tiettyihin aiheisiin keskittyviksi teoksiksi, joiden reseptit noudattivat kirjan teemaa. Useimmille meistä on vuosien varrella kertynyt kokoelma erilaisia keittokirjoja. Omasta kaapistani löytyy erikoiskeittokirjoja, varainkeruuta varten koottuja reseptikirjoja, jälkiruokakirjoja, internetistä tulostettuja reseptejä sisältäviä kansioita sekä Canadian Living -lehdestä ja muista aikakauslehdistä irrotettuja sivuja. Minulla on myös sekä suomeksi että englanniksi kirjoitettuja reseptikortteja.
Minulla on kolme erityistä historiallista keittokirjaa. Yksi niistä on anoppini vuoden 1953 painos Meta Givenin teoksesta Modern Encyclopedia of Cooking. Tämä 1 702-sivuinen järkäle alkaa esipuheella: ”Nykyaikainen ja yksityiskohtainen keittokirja tuo kotitalouden uusimmat kehitysaskeleet keittiöösi ja tekee elämästä yksinkertaisempaa, parempaa ja rikkaampaa.”
Toinen kirja on äitini vuoden 1954 painos teoksesta Keittotaito, jonka kirjoittivat Helmi Koskimies ja Eva Somersalo. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1932. Kirjan kirjoittajat työskentelivät Tampereen kaupungin kotitalousoppilaitoksessa ja Tampereen kaupungin tyttöjen ammattikoulussa. Ensimmäiselle sivulle käsin kirjoitetussa omistuksessa lukee suomeksi: ”Ailille jouluksi Saulilta” (isältäni).
Nämä kaksi keittokirjaa kuvaavat ruoanlaiton uutta aikakautta, jossa myös ruokien ravintoarvot otettiin mukaan resepteihin. Suomalaisen keittokirjan esipuheessa lukee: ”Kouluissa ja kodeissa on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota aterioiden ravintoarvoon, minkä vuoksi tarvitaan uudenlaisia, nykyaikaisia keittokirjoja.”
Kolmannen keittokirjani sain joltakulta Ontario Finnish Resthomesta. Mina Wallin Keittokirja – Cook Book on vuonna 1923 julkaistu kolmas painos, jonka painoi Työmies Society Superiorissa, Wisconsinissa.
Tämän kolmannen keittokirjan esipuhe oli erityisen tärkeä vastikään Amerikkaan muuttaneille suomalaisnaisille. Siinä lukee:
”Työtovereilleni ja Perheen Emännille: Jos osaltani hiukankaan onnistun auttaa Amerikassa olevia meikäläisiä palvelustyttöjä asemansa ja palkkansa parantamisessa sekä perheen emäntiä kotitaloudessa, on tämän kirjan tarkoitus saavutettu.”
Keittokirjasta tekee erityisen se, että jokainen resepti on painettu rinnakkain sekä suomeksi että englanniksi. Tästä oli valtava apu kotiapulaisille ja perheenemännille, joille pohjoisamerikkalaiset ruoat olivat vieraita ja joiden englannin taito oli heikko. Kaksikielisen keittokirjan avulla siirtolainen pystyi valmistamaan ruokaa suomenkielisen reseptin avulla ja samalla oppimaan englantia.
Vanha Keittokirja – Cook Book on suojattu kirjan ympärille käärityllä paperilla, joka näyttää tavalliselta lahja- tai käärepaperilta. Kirja on kulunut, sivuja irtoaa sidoksesta, ja ohuet paperisivut ovat kellastuneet. Sivuja selatessa reseptit löytyvät eri ryhmistä, kuten keitot, munaruoat, kala, liha, vihannekset ja jälkiruoat. Reseptit edustavat 1900-luvun alun pohjoisamerikkalaista ruokakulttuuria. Mukana on myös joitakin suomalaisia makuja, kuten Pulla – Rolls, Maksalaatikko – Liver Pudding ja Lanttulaatikko – Turnip Pudding.
Käännökset ovat kiinnostavia. Laatikkoruoista käytetään englanniksi sanaa pudding, vaikka itse tunnen paremmin sanan casserole, ja pulla on käännetty sanalla rolls. Sana ”pulla” on lähes vakiintunut käyttöön samaan tapaan kuin ”sauna”. Kahden ryhmän otsikoissa näkyy myös ”finglishiä”: Jämit – Jams, suomeksi hillot, ja Pickelsiä – Pickles, jolla tarkoitetaan erilaisia pikkelöityjä ja säilöttyjä kasviksia.
Lihaosastoa selaillessani huomasin reseptien olevan melko mauttomia eivätkä ne erityisesti houkutelleet syömään. Olen iloinen siitä, että keittokirjat ja ruoanlaitto yleensä ovat kehittyneet. Nykyisin ruoissa käytetään paljon monipuolisemmin vihanneksia, mausteita ja värejä.
Työmies-lehdellä ja sen kustannustoiminnalla on pitkä historia. Lehti ilmestyi ensimmäisen kerran Worcesterissa Massachusettsissa vuonna 1903, siirtyi Hancockiin Michiganiin vuonna 1904 ja edelleen Superioriin Wisconsiniin vuonna 1914. Työmies oli monien vuosien ajan läheisesti yhteydessä ensin amerikansuomalaiseen sosialistiseen liikkeeseen ja myöhemmin kommunistiseen liikkeeseen. Se yhdisti amerikansuomalaisia yhteisöjä ja edisti työväenjärjestöjen toimintaa, työväenluokan etuja sekä eri aikoina sosialistisia ja kommunistisia poliittisia aatteita. Sanomalehden lisäksi kustantamo julkaisi Työläisnainen-lehteä, suomalais-englantilaisen sanakirjan, aikakausjulkaisuja ja muuta kirjallisuutta.
Vaikka lehdellä oli voimakkaita radikaaleja näkemyksiä, se tarjosi myös käytännön apua suomalaisille siirtolaisille. Kunpa äidilläni olisi ollut tämä keittokirja, kun hän aloitti ensimmäisessä kotiapulaisen työpaikassaan Sudburyssa. Vanhempani asuivat tohtori Walkerin ja hänen perheensä kodissa Lo-Ellen Parkin lähistöllä. Äitini tehtäviin kuuluivat ruoanlaitto, leipominen, siivous ja lastenhoito.
Kerran äidilleni annettiin raparperia ja häntä pyydettiin tekemään siitä piirakka. Hän ei kuitenkaan osannut englantia eikä ollut koskaan kuullut pohjoisamerikkalaisista piirakoista tai tiennyt, kuinka sellainen valmistetaan. Niinpä hän keitti raparperit ja teki raparperikiisseliä, eli kylmän jälkiruoan samaan tapaan kuin monet suomalaiset marja- ja hedelmäkeitot. Sudburyssa kasvaa runsaasti mustikoita, ja äitini teki mustikkapiirakoita pullataikinasta. Kun hän kerran leipoi pullaa, siitä tuli pian vakiotarjottavaa.
Äitini ja anoppini keittokirjoja selaillessani huomaan heti, mitkä reseptit ovat olleet ahkerimmassa käytössä. Äitini oli palannut usein erilaisten puurojen, kaalikääryleiden, laatikkoruokien ja kahvikakkujen resepteihin. Anoppini kirjassa erityisen kuluneita ovat hillojen, säilykkeiden, pikkuleipien ja piirakoiden ohjeet.
Vanhoilla keittokirjoilla on merkittävää historiallista arvoa. Niiden kautta voimme tutustua eri kulttuurien ruokaperinteisiin ja seurata ruoanvalmistuksen kehitystä puuhelloista nykyaikaisiin liesiin ja uuneihin sekä lukuisiin pieniin keittiölaitteisiin, jotka nykyisin vievät oman osansa arvokkaasta pöytätilasta. Myös ravitsemustiede on kehittynyt, ja resepteissä huomioidaan nykyään aiempaa enemmän ravitsemus ja terveellisyys. Samalla käytettävissä on raaka-aineita, joita ennen ei ollut saatavilla.
Myös keittokirjat itse ovat muuttuneet. Varhaiset teokset olivat yksinkertaisia, mustavalkoisia kirjoja, joissa oli vain vähän kuvia. Nykyiset keittokirjat ovat usein suurempia ja täynnä värikkäitä kuvia ruoista.
Ovatko keittokirjat kuitenkin tulossa tiensä päähän? Internetin ja tekoälyn avulla reseptin löytää nykyään hetkessä kirjoittamalla muutaman sanan tai luettelemalla ne raaka-aineet, joita keittiöstä sattuu löytymään.
En usko keittokirjojen katoavan. Ne tutustuttavat meidät uusiin tapoihin valmistaa ruokaa ja antavat mahdollisuuden selailla rauhassa useita saman aihepiirin reseptejä. Ennen ruokakauppaan lähtöä voi avata keittokirjan ja löytää siitä inspiraation seuraavaan ateriaan.
Sukupolvelta toiselle siirtyneisiin keittokirjoihin tallentuu myös perheen historiaa. Ne herättävät lämpimiä muistoja perheen ja ystävien yhteisistä hetkistä hyvän ruoan äärellä.
Hyviä ruoanlaitto-, leivonta- ja säilöntähetkiä – ja bon appétit!
Lue alkuperäinen artikkeli englanniksi täältä.
Read the original article in English here.
Voihan vehnäleipä!
Teksti: Liisa Qureshi
Vehnän käyttö yleistyi Suomessa vähitellen 1900-luvulla, ja samalla myös vehnäleivonnaiset, kuten pulla, löysivät tiensä yhä useampiin koteihin. Ei siis ole ihme, että suomalaiset siirtolaiset veivät pullan mukanaan Amerikkaan ja että pullalle eli suomalaiselle kahvileivälle löytyy ohjeita myös siirtolaisten keittokirjoista.
Eräs lukijamme lähetti sähköpostia ja kertoi, että hänen Suomessa syntynyt äitinsä on tilannut Kanadan Sanomia jo vuosien ajan. Hän toivoi lehden julkaisevan perinteisen suomalaisen pullan ohjeen. Erityisesti hän toivoi ohjetta imperial-mitoilla sekä tietoa siitä, käytetäänkö tuore- vai kuivahiivaa.
Mutta mikä sitten on perinteinen suomalainen pulla? Perinteistä suomalaista pullaa ei ole vain yhtä reseptiä. Kun vertailee vanhoja suomalaisten siirtolaisten mukanaan tuomia ja nykyisiä ohjeita, huomaa, että ainesosien määrät vaihtelevat melko paljon.
Esimerkiksi 1950-luvulla Suomesta tulleiden siirtolaisten resepteissä pullataikinaan käytetään kolme kananmunaa. Nykyisissä ohjeissa munia on yleensä yksi tai ohjeessa kerrotaan, että munan voi jättää kokonaan poiskin.
Myös maidon voi korvata vedellä. Hiivaksi voidaan nykyisin käyttää joko tuore- tai kuivahiivaa, kunhan kuivahiivaa käytettäessä huomioidaan sen vaatima hieman lämpimämpi neste.
Ja sitten on vielä yksi tärkeä kysymys: kuuluvatko rusinat pullaan? Siitäkin mielipiteet jakautuvat. Siitä kai ollaan kuitenkin yhtä mieltä, että suomalaisessa pullassa pitää olla kardemummaa! Resepti voi siis hieman vaihdella, mutta lopputulos on silti pullaa.
Lukijan toive sai minut palaamaan Mina Wallin Keittokirja – Cook Book -teokseen. Vuonna 1923 julkaistu kolmas korjattu ja laajennettu painos sisältää ohjeet sekä suomeksi että englanniksi. Kirjan sivulla 333 on ohje nimeltä Suomalaista kahvileipää – Finnish Coffee Bread.
Vanhoissa keittokirjoissa kiinnostavaa onkin se, että ne tarjoavat yhden aikansa version tutusta ruoasta. Esimerkiksi Mina Wallinin kirjassa käytetään vanhoja mittayksiköitä ja sellaisia ilmaisuja kuin “1 hiivakakku”, jotka eivät enää ole nykyajan leipojalle itsestään selviä. Aina voi kuitenkin ottaa vanhasta ohjeesta mallia ja soveltaa sitä tämän päivän keittiöön.
Alla oleva ohje on torontolaisen Eini Klarerin antama 80-luvun lopulla Perinteenvaalijolle
Small Pulla buns
(You can convert the measurements to imperial units here.)
3 eggs
2-3 dl sugar
5 dl milk
50 gr fresh or 1 ½ tbsp dry yeast
1 tsp salt
1-2 tsp cardamom
2-3 dl melted butter or margarine
~14 dl wheat flour
egg, for glazing
sugar and-or almonds, for decorations
- Beat the eggs slightly in a bowl.
- Add sugar, salt, cardamom, yeast dissolved in milk, and the remaining lukewarm milk. Mix flour into a soft batter. Add melted butter at this point.
- Knead a loose soft dough, work it only until the flour is well mixed in. Loose, a lightly kneaded dough makes crisp buns. Allow to rise until doubled in size.
- Divide the raised dough in 2-3 parts. Roll the sections into cylinders, then cut into pieces for the buns. Roll a bun within the palm of each hand on the baking table.
- Put buns to rise on a prepared baking sheet under a linen cloth.
- Brush buns with egg, sprinkle with sugar and-or ground almonds on top.
Bake in a hot oven in 250C (450F), 5-10 minutes.
Pikkupullat
(Mitat voi muuntaa imperial-mitoiksi täällä.)
3 munaa
2-3 dl sokeria
5 dl maitoa
50 gr tuoretta tai 1 ½ rkl kuivaa hiivaa
1 tl suolaa
1-2 tl kardemummaa
2-3 dl voi- tai margariinisulaa
noin 14 dl vehnäjauhoja
munaa, voiteluun
pinnalle sokeria tai mantelia
- Munien rakenne rikotaan kulhossa.
- Lisätään sokeri, suola, kardemumma, hiiva maitoon liotettuna ja loppu maito vähän lämpimänä. Sekoitetaan jauhoja n. vellin vahvuiseksi seokseksi. Tässä vaiheessa lisätään voisula.
- Alustetaan löysä taikina, jota vaivataan vain sen verran, että jauhot ovat hyvin sekoittuneet taikinaan. Löysästä, vähän vaivatusta taikinasta saadaan mureita pullia.
- Kohonnut taikina jaetaan 2-3 osaan. Osat pyöritellään tangoiksi. Tangot leikataan palasiksi pullia varten. Molemmilla käsillä pyöritellään pulla kämmenen sisässä leivinpöydällä.
- Pullat kohotetaan pellillä leivinliinan alla.
- Voidellaan munalla ja pinnalle ripotellaan sokeria tai mantelia tai molempia.
Paistetaan kuumassa, 450F lämmössä, 5-10 minuuttia.
