Artikkelin kirjoittajan, FT, dosentti Anu Muhosen tutkimusprojektissa “Tarinoita täältä meiltä” tarkastellaan Toronton Suomi-Kodissa asuvien elämäntarinoita, muistoja ja esineisiin liittyviä tarinoita. Muhonen oli suomen kielen ja kulttuurin (Finnish Studies) professori Toronton yliopistossa vuosina 2014–2025.
Tarinoita täältä meiltä -projektissa haastattelen Toronton Suomi-Kodin asukkaita ja tallennan heidän elämäntarinoitaan. Kirjoitan tämän artikkelin vuonna 2023 ja 2025 tehtyjen haastattelujen pohjalta Raimon ja Katin luvalla.
Raimo Penttinen syntyi Joensuussa vuonna 1934 ja asui lapsuutensa Joensuun keskustassa kauniissa talossa tyttölyseon lähellä. Isä oli verhoilija ja hänellä oli verhoiluliike, ja äitikin teki ompelutöitä. Raimo on viisilapsisen perheen vanhin lapsi.
”Äiti varttoi tyttöä, mutta pojaksi pillaantui”, kertoi Raimo, viitaten siihen, että äiti oli toivonut esikoisesta tyttöä. ”Siitä huolimatta tai ehkä siitä syystä äiti opetti minulle virkkaamisen, neulomisen ja ompelemisen”, Raimo muistelee, ja lisää, että Karsikon kansakoulun toisella luokalla kävi hassu juttu.
Kaikkien piti virkata pannulappu, ja käsityötunnilla oli kaksi ryhmää kysymässä apua – toinen ryhmä oli opettajan ja toinen Raimon ympärillä.
Neljännellä luokalla Raimo siirtyi oppikouluun ja vaikka lukupäätä olisi kyllä ollut opiskella, ”olin älyttömän laiska ja juuri ja juuri pääsin luokalta toiselle”, hän kertoo.
Pikkuveli Jarmo syntyi vasta 11 vuotta Raimoa myöhemmin, ja sen jälkeen perheeseen saatiin kolme tyttöä: Sirkka-Liisa, Riitta ja Arja. Vanhemmat olivat helluntailaisia ja lapset kasvoivat kovan kurin alla.
Raimo kertoi haastattelussa, että lieneekö lapsuudenkodin perintöä se, ettei hän koskaan ole harrastanut kiroilua, tupakointia tai viinan juontia.
Arja, sisaruksista nuorin, luki papiksi ja jäi rovastina eläkkeelle Lohjan seurakunnasta.
Raimo oli perheen ainoa sota-ajan lapsi. Isä oli rintamalla. Joensuussa oli rautatieasema, ja kaupunki oli siksi useasti venäläisten pommitusten kohteena.
Raimo muistelee lapsuutensa pelottavia sotakokemuksia. Hälytyksiä juostiin turvaan naapurin perunakellariin.
Kerran Raimo ei ehtinyt ilmahyökkäyksen aikana suojaan ja muistaa, kuinka katsoi piilostaan ojasta, miten venäläiset pommikoneet lensivät matalalla kaupungin yli kolmen koneen muodostelmassa ja pommittivat kaupunkia.
Muistiin on jäänyt myös kerta, kun he olivat kotona sisäeteisessä pommitusta paossa ja istuivat palomuuria vasten. Kerran pommituksen aiheuttama ilmanpaine rikkoi kotitalon ikkunalasit ja pommin sirpale rikkoi talon savupiipun.
Raimo kertoo olleensa sekatyöies, mutta neuvoi sitten kuitenkin lisäämään sanan maanmittausalan sekatyömies. Jo ihan haastattelujen alussa huomasin, että hänellä on tapana vitsailla ja kaskut leikittelivät usein taitavasti suomen kielellä.
Raimo suoritti asevelvollisuuden jääkäripataljoonassa ja yleni aliupseeriksi (1954–1955). Armeijan jälkeen hän meni kartanpiirustuskursseille ja pääsi heti töihin Joensuun kaupungille maanmittauksen kenttätyöhön ja toimistoapulaiseksi.
Se, miten Penttiset tutustuivat, oli Raimon sanoin hyvin ovela juttu. Kontiolahdella maalaistalossa asunut Kaarina eli Kati (os. Lautanen) ja hänen siskonsa Maire olivat tulleet Joensuuhun tyttölyseoon ja he asuivat vuokralla Raimon perheen yläkerrassa. Raimon ja Katin ensitapaaminen oli talon portaissa. Raimo oli mennyt ohi sanomatta mitään ja Kati oli todennut: ”Meillä päin sanotaan hyvää huomenta, kun ensi kerran aamulla tavataan.” Siihen Raimo oli murahtanut ”huomenta”, ja sen jälkeen oli aina tervehditty. Katilla onkin tapana kertoa, että hän koulutti Raimosta mieleisensä aviomiehen.
Kati oli 13-vuotias, kun seurustelu alkoi. Romanssi kehittyi hitaasti ja he seurustelivat pitkään. Raimo soitti klarinettia ja fagottia Joensuun kaupunginorkesterissa ja kutsui Katin kuuntelemaan konsertteja. Muun muassa sillä tavalla nuoripari tutustui toisiinsa.
Kaupungissa kasvaneet sisarukset vierailivat Katin kotona maaseudulla kesäisin, sillä heistä oli mukavaa olla maalla ja auttaa heinätöissä. Riitta-sisko kävi maalla joka kesä aina siihen saakka, kun Katin vanhemmat asuivat talossa.
Häitä vietettiin vuonna 1962. Kati vitsailee, että ”lauantaina mentiin naimisiin ja sunnuntaina jo erottiin”, koska Raimo lähetettiin Helsingin yliopistoon harjoittelemaan uudenlaista kartanpiirtämistekniikkaa eli stereotyötä. Suomessa kartanpiirustus muuttui juuri siihen aikaan, ja alettiin käyttää kolmiulotteisia ilmavalokuvia, joita kutsuttiin stereotöiksi.
Perheeseen syntyi poika Osku vuonna 1963. Pian sen jälkeen Raimo sai työpaikan Helsingin Lauttasaaresta ja perhe muutti Hyvinkäälle. Raimo vitsaili, että hän kuului niin sanottuihin ”Hyvinkään junanvalloittajiin”, mikä tarkoitti sitä, että kun Helsingin pikajuna aamulla pysähtyi Hyvinkäälle, kilpailtiin siitä, kuka pääsi istumaan.
Helsingin työkaveri Jussi Toikka päätti lähteä töihin Kanadaan ja kirjoitti vuoden päästä, että sinullekin olisi täällä työpaikkoja. Pohjois-Amerikassa oli pulaa uuden stereotyötekniikan taitajista ja Raimo sai kolme työtarjousta, kaksi Yhdysvalloista ja yhden Kanadasta Torontosta. Kanadan työviisumi saapui nopeammin, ja perhe muutti Kanadaan 1970.
Raimo muistelee erästä yllättävää juttua. Hän oli Kanadan konsulaatissa työlupaa anomassa, omien sanojensa mukaan ”puhuttelussa”, ja kun hän oli kysynyt, saisiko perhe lainata matkakulurahat Kanadaan, oli laina myönnetty kuin Manulle illallinen. ”Ja se laina sitten maksettiin pienissä erissä pois”, muistelee Raimo.
Raimo kertoo, että he tulivat Kanadaan ihan tyhjätaskuina, mukana oli vain matkalaulut ja yksi pieni, puinen kontti. Kati ei ollut ehtinyt opiskella Suomessa vielä ammattiin.
Raimo aloitti työt International Mapping Services Ltd:ssä. Työkaveri Toikka oli vastassa ja pari viikkoa asuttiin työkaverin perheen luona, ja sitten löydettiin oma vuokra-asunto Itä-Torontosta. Hieman myöhemmin ostettiin ensimmäinen oma koti, paritalo.
Kati ei pitänyt kanadalaisesta tummasta sisustustyylistä ja osti kotiin laadukkaat ja värikkäät suomalaiset huonekalut DeBoers-liikkeestä. ”Sanoin, että minä en suostu asumaan täällä vuottakaan, jos meillä on ruskeat huonekalut niin kuin kaikilla oli”, muistelee Kati.
”Siitä olin kyllä silloin hieman äkäinen, koska huonekaluja varten otettiin Osuuspankista kallis laina”, vastaa Raimo. Osuuspankki rahoitti myös ensimmäisen asuntolainan ja sekin maksettiin vähin erin pois. ”Koskaan ei sen jälkeen ole oltu veloissa”, kertoo Raimo.
Kanadassa stereo-operaattorin erikoisosaamisen taitajia arvostettiin ja Raimo menestyi työssä erittäin hyvin: ”Vaikka en kunnolla osannut englantia, työnantaja näki, että minä osaan tehdä.”
”Stereokonetyö oli yhden henkilön työ eikä siinä pysty pitämään seuraa kellekään muulle, niin sen takia englannin kielikin oli siinä työssä semmoinen kolmannen luokan taito, voisiko sanoa, että piti tehdä töitä eikä puhua.” Raimo kertoo oppineensa englantia kantapään kautta.
”Suomesta minulla oli pitkä ja laaja kenttätyökokemus kartan piirustuksessa sekä toimistotyössä ja useita kursseja. Työnimike oli stereo-operaattori, mutta sitten kun Kanadassa esitin kaikki työtodistukset, mulle lankesi maanmittausteknikon titteli, sekin kuin Manulle illallinen”, kertoo Raimo ja jatkaa: ”Yksi ihmettely oli, minkä takia Kanadassa oli vielä jalka- ja tuumasysteemi? No, senkin opin ja myöhemmin sekin muuttui senttimetreiksi.”
Myöhemmin Raimon työpaikka oli Western Photogrammetry (1971–1979) ja vuodesta 1980 lähtien Marshall Macklin Monaghan. Se oli hyvä työpaikka ja Raimo olisi viihtynyt pitempäänkin: ”65-vuotiaana oli pakko lähteä, kun säännöt sanoi niin. Melkein tippa silmässä piti lähteä pois, koska ne pitivät minusta ja minä työpaikasta.”
”En oo eläissäin ollut työttömänä, en yhtään päivää.”
Kun perhe muutti Kanadaan, 7-vuotias Osku joutui suoraan toiselle luokalle. Muutto oli lapselle rankkaa aikaa, koska hän ei puhunut englantia ja alussa häntä kiusattiin koulussa. Kuudennella luokalla Osku oli jo luokkansa paras englannin kielessä.
Koulussa Osku voitti Toronton poliisin 100-vuotislogon suunnittelukilpailun. Etobicoken kaupungintalo osti yhden Oskun koulutyönä tehdyistä maalauksista. Ylpeänä Raimo kertoo, että Osku on etevä piirtäjä ja työskennellyt monipuolisesti tietokoneiden kanssa muun muassa mainostoimistossa. Osku voitti Suomi-Kodin logon suunnittelukilpailun vuonna 1987. Myös Raimo oli lähettänyt kilpailuun oman ehdotuksensa.
Osku on myös suunnitellut Kanadan Sanomien logon ja vastasi lehden ulkoasusta silloin, kun Vapaa Sanasta tuli Kanadan Sanomat.
Oskun lapsuudessa perhe kävi luontoretkillä ja telttailemassa Ontarion luonnonpuistoissa. Raimo on ollut myös innokas kalastuksen ja metsästyksen harrastaja ja ensimmäinen kosketus kanadalaiseen vapaa-aikaelämään oli ampumaseuraan liittyminen.
Raimo ja Kati harrastivat tarkka-ammuntaa, ja koko perhe oli mukana sekä kanadalaisessa että suomalaisessa ampumakerhossa. Raimo muistelee, että Kati oli niin hyvä ampumaan, että ampui paremmin kuin monet miehet. Metsästysmenestys on Raimon mukaan tosin ollut vaatimatonta, ja hän on ampunut vain yhden peuran. Metsästys oli syysharrastus, mutta kalastusta harrastettiin läpi vuoden. Raimo oli metsästäjien ja kalastajien rahastonhoitajana.
Monikulttuurinen vuotuinen festivaali ”Caravan” Torontossa kesti ”viikonlopusta viikonloppuun” ja perhe oli vuosia aktiivisesti mukana sen suomalaisen ohjelman järjestämisessä. Raimo oli rahastonhoitajana ja usein myös ns. Helsinki Pavilionilla paistamassa lettuja. Lettujonot olivat pitkät, koska suomalaiset letut kävivät kaupaksi. Letkajenkkaakin tanssittiin yleisön kanssa.
Toronton Suomalaisessa Teatterissa Raimo ja Kati olivat mukana lähes 40 vuotta ja se oli heille erittäin rakas harrastus. Teatteriporukan kanssa kierrettiin Kanadassa, Yhdysvalloissa ja käytiin kerran myös Juuret Suomessa -tapahtumassa Suomessa esittämässä näytelmä Rakastettu Johansson. Raimo muistelee, kuinka keikkabussin edessä luki ”Tässä tulee Johansson” ja takana ”Tässä menee Johansson”. Raimo oli teatterissa taustajoukoissa, ääni- ja valomiehenä ja teki joskus pieniä osia, joissa ei puhuttu. Kati vastaavasti esiintyi säännöllisesti monenlaisissa rooleissa ja oli näytelmämestarina muun muassa vastuussa puvustuksesta ja maskeerauksesta.
Teatterireissuilta on monia mukavia tarinoita ja niistä voisi kirjoittaa vaikka oman artikkelin. Yhdysvaltojen rajalla oli monenlaisia kommelluksia, ja Raimo hymyilee, kun sanoo, että kerran kyllä harmitti, kun piti jättää hyvät meetvurstileivät rajalle, kun en tajunnut ennen rajaa syödä niitä.
Toisen kerran tullissa kysyttiin, että onko mukana ruokaa, ja silloin vastattiin ”Ei”, koska oli muka varmistettu, että kaikki oli syöty. Sitten majapaikassa huomattiin, että lihapullat olivat kassissa. Raimo kiusoitteli siitä Katia vuosia, koska tämä oli melkein palannut viemään pullia takaisin. Niin paljon häntä oli vaivannut rajavartijalle vahingossa annettu väärä tieto.
Osku ja puoliso Jocelyn tapasivat vuonna 1989 ja menivät naimisiin 1991 Bermudassa, jossa he asuivat viisi vuotta. Nykyään Osku ja Jocelyn asuvat lähellä Suomi-Kotia Torontossa. ”Olemme saaneet äidiltä ja isältä hyvän avioliiton mallin, ja olemme samalla tavalla toistemme parhaat ystävät”, kertoi Osku.
Oskulla on oma firma, mainostoimisto osku Studios, jossa hän piirtää mainoksia ja tuottaa videoita. Jocelyn on töissä Suomi-Kodin hoivaosastolla. Tytär Kiira, joka syntyi vuonna 2002, työskentelee hitsaajana. Pieni perhe on tiivis, ja kaikkia juhlapäiviä juhlitaan aina yhdessä.
Raimo ja Kati ovat aina puhuneet perheen kesken suomea. He ovat ylpeitä siitä, että Osku hallitsee suomen kielen erinomaisesti, ja jopa lapsenlapsi Kiira osaa hyvin suomea. Myöhemmin Kiira kertoi, että hänen ollessa lapsi, mummo ja ukki olivat juksanneet, etteivät osanneet englantia ja piti puhua vain suomea. Sekä Oskulla että Kiiralla on myös Suomen kansalaisuus.
Eläkepäivillään Raimo ja Kati muuttivat Keswickiin ja asuivat siellä melkein 15 vuotta. Keswickistä muutettiin Suomi-Kotiin vuonna 2015. Raimon mukaan syynä oli ”ikärajoitus”, talon hoitamisessa oli talvella liian paljon työtä ja Suomi-Kodissa oli kaikki valmiina. Siisti ja itse remontoitu talo myytiin suomalaisen kiinteistövälittäjän kautta. Kun talo aamulla pantiin myyntiin, se oli jo illalla myyty.
Muutto Suomi-Kotiin oli selkeä valinta: ”Ei tullut mieleenkään lähteä minnekään muualle, koska täällä oli suomalaisia ja tuttuja asukkaita, suomen kieli ja suomalainen lääkäri.”
Suomi-Koti oli tullut pariskunnalle tutuksi jo pitkäaikaisen vapaaehtoistyön kautta. Yli kolmenkymmenen vuoden ajan he ovat järjestäneet myyjäisiä, tapahtumia ja esimerkiksi jouluohjelmaa ja bingopelejä hoivaosastolla – monenlaisia ”kissanristiäisiä”, kuten Kati kuvailee.
Varsinaista koti-ikävää Suomeen heillä ei ole koskaan ollut. ”Saatiin täältä aika pian ystäviä ja tuttavia, ja sitten oli ne monet harrastukset.” Suomessa perhe kävi alkuvuosina noin neljän vuoden välein. Kun Raimo täytti 80 vuotta, kaikki sisarukset tulivat käymään Kanadassa.
”Suomalaismiehet ovat kysyneet, että mikä sinussa on vikana, kun sä oot vielä saman naisen kanssa naimisissa”, kujeilee Raimo. No, mitä sinä vastaat, kysyin kiinnostuneena. ”Kun olen niin laiska eroamaan”, vastasi Raimo. ”Kati on ollut elämäni paras neuvonantaja ja yhteiselämä on ollut enemmän onnellista kuin onnetonta.”
Avioliitossa on kaksi yhdessä ja sen pitää ollakin niin, kertovat Raimo ja Kati. Kati selittää, että kun nuorena riideltiin ja opittiin tuntemaan toistemme tavat, ei ole tarvinnut myöhemmin enää riidellä. Kati nauraa, että hän oppi Amilta (Raimon lempinimi) miten mökötetään ja pidetään mykkäkoulua, ja Raimo taas vastaavasti oppi Katilta, että asioista pitää puhua.
”Kati on perheen optimisti, Raimo on pessimisti ja avioliittomme on siksi kompromissi”, he sanovat yhteen ääneen. Kahdesta asiasta ei ole koskaan ollut riitaa: raha-asioista ja lapsen kasvatuksesta.
Raimolla todettiin reuma vuosia sitten. ”Ei oo koskaan kyllä nainen riisunut minnuu niin äkkiä, kaikki riisui paitsi pienet alkkarit jätti paikoilleen ja sitten alkoi kopelointi”, selittää Raimo tapansa mukaan vitsaillen kertoessaan sitä, kun erikoislääkäri tarkasti kaikki nivelet.
Raimo ja Kati ovat saaneet Suomi-Seuralta kunniakirjat suomalaisen kulttuurin hyväksi tehdystä työstä. Muskoka Loppet -kilpailun Raimo on hiihtänyt yhdeksän kertaa. Komein kunniakirja on verenluovutuksesta – se on kodin seinällä. Raimo on Kanadassa luovuttanut verta ainakin 103 kertaa.
Huomionarvoista on myös se, että kotona on vieläkin samat, Katin valitsemat suomalaiset huonekalut. Sohva on punainen ja pöytä on nyt vihreäksi maalattu.
Kati muisteli, kuinka oli nuorena melkein saada selkään kotona, kun kävi tyttökaverin kanssa tansseissa. Raimon uskovaisessa kodissa ei tanssiminen tullut kuuloonkaan. Kanadassa Kati ja Raimo alkoivat harrastaa paritansseja ja kävivät yhdessä tanssikursseilla – ”ennen kaikkea liikunnan takia”, kommentoi Raimo. ”Tanssittiin seuratansseja, ballroom-tanssia, valssia, jenkkaa, polkkaa, cha chaata, jiveä ja vaikka mitä”, kertoo Kati ja jatkaa: ”Me Amin kanssa opeteltiin oikein kunnolla tanssimaan täällä Kanadassa. Suomessa opetettiin sitten tanssia sukulaisille, äidin ja isän nähdenkin, eikä kumpikaan enää sanonut mitään.”
Raimolla on absoluuttinen musiikkikorva ja hän soittaa klarinettia ja fagottia. Kanadassa soittaminen on ollut harrastus, vaikkakin hän on joskus soittanut esimerkiksi avausääniä teatteriesityksessä. Kati kertoo, että vielä neljä kuukautta sitten Ami soitteli kotona. Lapsenlapsi Kiira on myös musikaalisesti lahjakas, hän soittaa muun muassa huilua, usein yhdessä ukin kanssa. Myös Osku soittaa ja maalaa. Monipuolinen taiteellisuus ja luovuus on tullut vahvana verenperintönä jo sukupolvien takaa molempien suvuista.
Kati muistelee: ”Kun me jäätiin eläkkeelle, niin meistä oli tärkeätä tutustua Kanadaan ja me tehtiin pitkä, kuusi viikkoa kestänyt autoretki. Road tripin aikana ajettiin yli 15 000 kilometriä, käytiin muun muassa Calgaryssä, Yellowknifessa, Vancouverissa, Kitimatissa ja monessa paikassa Yhdysvaltojenkin puolella.”
Raimolla on omien sanojensa mukaan ”tönkkö ulosanti”, mutta minun tulkintani mukaan hän on taitava sanailija ja suomen kielellä leikittelijä. Ihailen Raimon älykästä ja nopeaa kykyä ajatella ja tehdä hetkessä ajatuksia herättäviä, viisaita ja usein humoristisia huomioita arkiasioista. Kun kuuntelen pari vuotta sitten tehtyjä nauhoituksia, kuulen niissä usein nauravani iloisesti ääneen Raimon jutuille.
Raimo ja Kati eivät koskaan ole kiintyneet tavaroihin, mutta yhden tarinan Raimo kertoi minulle sota-ajan kellosta. Kun suomalaiset sotilaat olivat perääntyneet rintamalla hyökkäystilanteessa, oli eräs sotilas ottanut talteen kaatuneen sotilaan taskukellon ja lomilla Joensuussa käydessään jättänyt kellon tutulleen säilytettäväksi. Sotilas ei itsekään koskaan enää palannut rintamalta kotiin. ”Sitten se, jolle se kellon jätti, sillä oli itellä jo kello, ja tämä oli ylimääräinen ja sen takia se meni torille kauppaamaan tätä pois.” Raimon isä osti kellon ja myöhemmin Raimo sai sen lahjaksi.
Kun kysyin Raimolta, saanko kirjoittaa tekstiin, mitä hänelle nykyään kuuluu ja että missä hän on, Raimo vastasi, että kirjoita vain, että ”nykyinen olinpaikka: palliatiivinen osasto, Veterans Centre, Sunnybrookin sairaala, tervetuloa katsomaan.”
Raimo on ollut sairaalassa huhtikuusta saakka. Kati kertoo, kuinka kotona yksin ollessaan aina, kun hän kuulee ääniä ovelta, hän odottaa, että Ami siellä tulee sisälle. Perheenjäsenistä joku käy joka päivä vierailulla pitämässä Raimolle seuraa, ettei hänen tarvitse olla yksin. Sairaalassa ei voi soittaa klarinettia, mutta Raimolla on siellä mukana minikantele.
Tavatessamme elokuussa 2025 Raimo opetti minulle lapsena partiossa oppimansa tiedon eli sen, mitkä ovat Suomen lipun suhdeluvut ja miten se piirretään oikein ja symmetrisesti. Kiitollisena tästä opista aion opettaa taidon myös omille lapsilleni.
Tänä vuonna tulee lähes 70 vuotta siitä, kun Raimo ja Kati tapasivat. Toukokuussa tuli kuluneeksi 55 vuotta Kanadaan muutosta. Kun juttelin Katin kanssa elämästä, hän totesi, että karjalainen hengenperintö on ollut hänen elämässänsä aina mukana, ja jatkoi, että elämänviisaus on karjalaisessa sanonnassa: ”Ei meitä suruilla ruokita, ilo se on mikä elättää.”
Raimo Penttisen elämän tarinat nivoutuvat Suomen, Kanadan ja maailman historiaan, suomalaiseen ja kanadalaiseen elämänpiiriin ja heijastavat erittäin vahvasti suomalaisuutta Kanadassa. Tunnen syvää iloa ja kiitollisuutta siitä, että olen saanut tallettaa Raimon ja Katin tarinoita. Tähän tekstiin on niistä valittu vain pieni osa.
