Burt Rairamo muutti perheensä mukana Kanadaan vuonna 1952. Siirtolaisuus, koulutus ja kova työ veivät hänet nopeasti osaksi kanadalaista yhteiskuntaa, mutta suomalaiset juuret säilyivät vahvoina läpi elämän.
Teksti: Liisa Qureshi
Kuvat: Burt Rairamon perhealbumi
Minulla on tunne, että Burt Rairamon tuntevat kaikki – ja samalla ei kukaan. Hän on mies, joka on ollut mukana monessa, mutta harvoin itse esillä. Tekeminen on aina ollut tekijää tärkeämpää.
Nyt on aika kertoa hänen tarinansa, joka kulkee Viipurista Tampereen kautta Kanadaan ja aina Toronton suomalaisyhteisön ytimeen. Tarina, josta ei mielenkiintoisia käänteitä puutu. Burt Rairamo on nimittäin nimeään myöten suomalaissiirtolaisen ruumiillistuma.
Pertti Rairamo syntyi 3. heinäkuuta 1938 Viipurissa. Myöhemmin Kanadassa Pertistä tuli Burt, mutta etunimen anglistaminen ei ollut suvun ensimmäinen nimiassimilaatio. Pertin isä, Aatos Rairamo, oli nimittäin kansallisaatteen hengessä suomalaistanut perheen sukunimen Friman. Burt kertoo: ”Yliopistoprofessorit olivat keksineet sukunimiä, ja nen-loppuiset sekä o-kirjaimeen päättyvät nimet olivat tuolloin erittäin suosittuja. Isäni ja setäni valitsivat Rairamon.”
Evakontie alkaa
Marraskuussa 1939 Viipuri evakuoitiin. Lampi Rairamo onnistui pääsemään reilun vuoden ikäisen Pertin kanssa Sulkavan kautta Tampereelle, jonne armeija oli määrännyt Aatos-isän rakentamaan ja korjaamaan lentokoneita Valmetin lentokonetehtaalle. Perheen saavuttua heille löytyi asunto Petsamon kaupunginosasta.
Sodan jälkeen elämä asettui uomiinsa. Isä perusti peltialan yrityksen ja äiti oli kotiäiti sekä taitava ompelija, joka suunnitteli ja valmisti lastenvaatteita. Perhe harrasti purjehtimista ja kuului Tampereen Pursiseuraan. Aatos Rairamo kuului siihen sodan jälkeiseen viipurilaisten joukkoon, joka asettui Tampereelle ja rikastutti merkittävästi kaupungin sosiaalista ja urheiluelämää. Aatos oli tunnettu intohimoisena purjehtijana ja hän rakensi oman Pirkka-luokan veneen, jolle hän antoi poikansa nimeä mukaillen nimeksi Pere. Musikaalinen isä soitti myös toista viulua Tampereen kaupunginorkesterissa.
1950-luvun alussa Suomessa elettiin vielä sodan jälkeistä pula-aikaa. Teini-ikään ehtinyt Pertti oli kuitenkin saanut viettää monessa mittakaavassa rikasta elämää: ”Elin varsin tavallisen nuoruuden. Minulla oli hyvin rakastavat vanhemmat. Harrastin poikapartiota, uintia, viulunsoittoa ja hiihtoa. Purjehdimme Näsijärvellä ja teimme viikonloppuisin piknikkejä sen saarille.”
Muutto Kanadaan
Suomessa ja erityisesti Tampereella vallitsi 40-luvun lopulla epävakaa ja jännittynyt poliittinen ilmapiiri. Burt uskoo tämän olleen yksi syy siihen, että hänen isänsä käänsi katseensa valtameren taakse: ”Uskon, että isä halusi muuttaa Suomesta firman raaka-aineiden puutteen vuoksi. Lisäksi taustalla oli jatkuva pelko kommunistisesta kapinasta. Myös sodanjälkeinen asuntopula ja huonot asumisolot vaikuttivat päätökseen, samoin mahdollinen uusi sota Neuvostoliiton kanssa. Kanadaan muuttaessamme olin 14-vuotias, ja sotaan joutumiseni mahdollisuus pelotti vanhempiani.”
Heinäkuussa 1952 perhe saapui lentäen Halifaxin kautta Torontoon. Jo vuotta aiemmin Aatos-isä oli käynyt selvittämässä työmahdollisuuksia ja saanut lupauksen työpaikasta Torontosta De Havilland Aircraft Companyn testausosastolta, jossa suunniteltiin ja testattiin uusien lentokoneiden pienoismalleja.
Monien muiden tavoin matkaan lähdettiin ummikkona. Pertti kertoo käyneensä vuoden Tampereen Lyseota, mutta opiskelleensa ruotsia sen vuoden aikana. Ensimmäinen asunto löytyi Toronton alakaupungilta vuokrahuonetalosta. ”Vuokraemäntämme puhui huvittavaa fingelskaa, ja sanoi esimerkiksi ’rontti ruuma’ ja ’taka jaarti’. Ensivaikutelmani oli tukahduttava kuumuus ja kosteus. Kadulla olisi voinut keittää kananmunia. Ihmisiä oli valtavasti, kuin mehiläispesässä. Suurkaupunki oli kuitenkin myös jännittävä kokemus kaltaiselleni teini-ikäiselle”, muistelee Pertti ensikosketustaan Torontoon.
Pian Aatos-isä perusti myös liikekumppaninsa kanssa Scarborough’hun oman peltialan yrityksen (metal engineering), joka kunnosti klassikkoautojen koreja. ”Hän oli erittäin taitava peltiseppä”, Burt muistelee isäänsä ja jatkaa: ”Äiti oli perheemme tukipilari ja perusta.”
”Isä osallistui aktiivisesti suomalaiseen yhteisöön. Hän oli muun muassa mukana 1950-luvulla Toronton Suomalaisen Mieskuoron, Kalevala-klubin sekä Suomalaisen Osuuspankin perustamisessa. Suomalaiset järjestivät Massey Hallissa vuonna 1958 konsertin, jossa isä soitti ensimmäistä viulua”, Burt muistelee.
Kanadassa Lampi-äiti työskenteli muun muassa taloudenhoitajana David Lewisille, josta tuli vuonna 1971 Tommy Douglasin seuraaja Kanadan Uuden demokraattisen puolueen (NDP) johtajana.
Insinööriksi ja teollisuuden huipulle
”Äitini halusi, että jatkan koulunkäyntiä ja hankin hyvän koulutuksen. Hän ei itse ollut saanut mahdollisuutta jatkaa opintojaan, mitä hän katui koko elämänsä ajan. Hän koki usein, ettei ollut elämässään sillä paikalla, johon hänen kykynsä olisivat riittäneet. Hänestä olisi voinut tulla paljon enemmän”, Burt muistelee äitiään ja hänen kannustavaa asennettaan opiskeluun.
Englannin kielen puute vaikeutti alkuvuosia Kanadassa, mutta vähitellen Pertistä tuli Burt ja hän löysi paikkansa uudessa kotimaassaan.
Sopeutumista helpottivat harrastukset: hän liittyi partioryhmään, joka kokoontui Agricola-kirkolla Lowther Avenuella, melontakerhoon sekä YMCA:n toimintaan. Varsinkin lukion jälkeen suomalaisten nuorten rinnalle alkoi tulla myös muualta tulleita ystäviä. Opiskelu vei kuitenkin suurimman osan Burtin ajasta ja loi perustan pitkälle työuralle.
Burt opiskeli Ryerson Institute of Technologyssa ja valmistui kaasutekniikan insinööriksi (Diploma Engineer) vuonna 1964. Työura käynnistyi Consumers Gas Companyssa Torontossa ja jatkui pian Union Carbiden Linde Gases -divisioonassa. Erityisosaamiseksi muodostuivat kryogeeniset järjestelmät ja kaasujen siirtoon liittyvät tekniset ratkaisut.
Vuonna 1974 Rairamo siirrettiin Montrealiin vastaamaan yhtiön toiminnasta Itä-Kanadassa. Uusi tehtävä toi mukanaan myös yhden hänen uransa merkittävimmistä projekteista: yhteistyön suomalaisen Outokummun kanssa Norandan kuparikaivoksella.
Rairamo vastasi maailman suurimman happijärjestelmän suunnittelusta ja käyttöönotosta, jonka avulla testattiin hapella rikastetun ilman vaikutusta kuparin tuotantoprosessiin. Hanke onnistui teknisesti ja kaupallisesti erinomaisesti ja toi yhtiölle merkittäviä lisätuloja. Projektia pidettiin aikanaan poikkeuksellisena myös siksi, että se vaati nestemäisen hapen kuljetuksia useilta tehtailta Kanadasta ja Yhdysvalloista.
Vuonna 1978 Rairamo siirtyi Liquid Carbonic Inc. -yhtiön itäisen alueen operatiiviseksi johtajaksi. Tehtävä merkitsi selkeää uran käännekohtaa: vastuulle tuli useita tuotantolaitoksia, kymmeniä työntekijöitä sekä laaja operatiivinen kokonaisuus.
Vuonna 1996 Rairamo nimettiin koko Kanadan toimintojen varatoimitusjohtajaksi. Pian tämän jälkeen yritys kuitenkin päätyi kilpailijan haltuun vihamielisen yritysvaltauksen seurauksena, ja Rairamon ura yhtiössä päättyi.
Uusi alku ja kirjoittaminen
58-vuotiaana Rairamo oli jälleen uuden edessä. Vaikka eläkepäivät kalastellen olisi ollut yksi mahdollisuus, Burt valitsi toisin. Hän perusti oman tuonti- ja vientiyrityksen ja palasi myös yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta ja suomalaista kulttuuria. Vuonna 2005 hän valmistui Toronton yliopistosta Bachelor of Arts (Honours) -tutkinnolla pääaineenaan Finnish Studies.
Samalla syntyi uusi identiteetti: kirjailija. Toronton yliopiston pitkäaikainen Finnish Studies -professori Börje Vähämäki kannusti häntä kirjoittamaan runoja ja lyhyitä tarinoita. Burtin tekstejä on julkaistu antologioissa ja lehdissä, ja vuonna 2017 hänestä tuli ”oikea kirjailija”, kun hänen In the Shadows of a Gas Plant -kirjansa julkaistiin. Volunteers-teos ilmestyi vuonna 2021.
”Kirjoittaminen on tapa jäsentää elämää ja siirtolaisuuden kokemuksia”, hän on todennut.
Yhteisön rakentaja
Burt on ollut aktiivinen suomalaisessa yhdistystoiminnassa ja osallistunut Toronton suomalaisyhteisön toimintaan isänsä jalanjäljissä. Erityisen lähellä hänen sydäntään on ollut Canadian Friends of Finland Education Foundation, joka perustettiin tukemaan Toronton yliopiston Finnish Studies -ohjelmaa. Rairamo on ollut mukana säätiön toiminnassa vuosikymmenten ajan ja vastannut muun muassa sen varainhankinnasta. Hänen sitoutumisensa ohjelmaan alkoi jo kauan ennen kuin hän itse päätyi sen opiskelijaksi.
Tärkeä paikka suomalaisuuden vaalimisessa on ollut myös Agricola Finnish Lutheran Church, jonka jäsen hän kertoo olevansa. ”Haluan tukea suomalaista kirkkoa, jossa minut konfirmoi pastori Toppila”, Burt kertoo.
Vaikka elämä kuljetti Pertin Kanadaan, suomalaisuus ei koskaan kadonnut.
Vuonna 2004 Rairamo liittyi Toronto Suomi Lions Clubiin. Omien sanojensa mukaan siksi, että voisi ylläpitää suomen kielen taitojaan. Hän toimi klubin presidenttinä vuosina 2007–2008 ja oli mukana kehittämässä sen toimintaa. Hänen kaudellaan klubiin otettiin ensimmäistä kertaa naisjäseniä. Hän sai myös Lion of the Year -tunnustuksen.
Lions-toiminnan kautta hän löysi myös pitkäaikaisia ystäviä sekä Kanadasta että Suomesta.
Rairamo matkustaa säännöllisesti Suomeen, lukee suomenkielistä kirjallisuutta ja seuraa aktiivisesti suomalaista kulttuuria.
”Olen ylpeä siitä, että synnyin suomalaiseksi. Se on kuin lottovoitto”, hän sanoo.
Vapaamuurarius – veljeyttä, oppimista ja palvelua
Rairamo liittyi vapaamuurareihin Montrealissa vuonna 1977. Hän kertoo, että päätökseen vaikutti sekä kiinnostus järjestön periaatteisiin että tarve löytää uusi yhteisö vieraassa kaupungissa. Myöhemmin hän siirtyi Torontoon ja jatkoi toimintaansa Zetland Wilson Lodge No. 86:ssa.
Rairamo eteni nopeasti ensimmäisten asteiden kautta Master Masoniksi vuonna 1978. Myöhemmin hän syvensi osallistumistaan myös Scottish Rite -astejärjestelmään, joka laajentaa ensimmäisten asteiden opetuksia filosofisella ja moraalisella tasolla. Sitä kutsutaan usein vapaamuurariuden ”korkeakouluksi”.
Vapaamuurarius perustuu hänen mukaansa ennen kaikkea ajatukseen henkilökohtaisesta kehityksestä, eettisyydestä ja toisten auttamisesta.
”Perusajatus on yksinkertainen: tehdä hyvästä ihmisestä vielä parempi”, Rairamo kuvaa.
Vapaamuurarit toimivat Rairamon mukaan avoimesti yhteiskunnassa, vaikka toimintaan liittyykin perinteisiä, symbolisia ja rituaalisia muotoja, joiden tarkoituksena on vahvistaa oppimista, muistamista ja yhteisöllisyyttä. Hän kuvaa veljeyttä kansainväliseksi yhteisöksi, jossa tausta, kansallisuus tai ammatti eivät määritä jäsenten välistä suhdetta.
”Siellä on professoreita, käsityöläisiä ja yrittäjiä – mutta kaikki ovat tasavertaisia veljiä”, hän sanoo.
Hän korostaa myös järjestön sosiaalista ulottuvuutta: kokoukset, keskustelut ja yhteiset illalliset luovat hänen mukaansa pysyvän yhteisön, joka kantaa myös arjen ulkopuolella.
William Mercer Wilson -tunnustus
Vuonna 2025 Rairamon työ vapaamuurariyhteisössä sai poikkeuksellisen tunnustuksen, kun hänen nimensä asetettiin ehdolle William Mercer Wilson -tunnustuksen saajaksi.
Kyseinen tunnustus on nimetty Kanadan ensimmäisen suurloosin suurmestarin mukaan, ja sitä pidetään yhtenä merkittävimmistä huomionosoituksista Ontarion vapaamuurariudessa. Se myönnetään jäsenille, jotka ovat osoittaneet pitkäaikaista sitoutumista sekä loositoimintaan että laajempaan yhteiskunnalliseen palveluun.
Rairamon kohdalla perusteluina korostettiin hänen vuosikymmenten työtään loosissa, koulutustehtäviä sekä aktiivista osallistumista yhteisön toimintaan.
Tunnustukseen liittyvä juhlatilaisuus järjestettiin York Masonic Templessä 7. marraskuuta 2025, ja tilaisuuteen oli kutsuttu Rairamon nimeämä joukko kunniavieraita. Kirjoittaja oli kutsuttujen joukossa ja sai olla paikalla seuraamassa hetkeä, jossa pitkäaikainen työ ja sitoutuminen yhteisöön sai arvoisensa tunnustuksen.
Diane – elämän kumppani
Montrealissa Rairamo tapasi Diane Legrandin, ja pari avioitui vuonna 1977. Siitä lähtien heidän elämänsä on kulkenut yhdessä läpi uran, opintojen ja muuttojen. Rairamo kuvaa vaimoaan paitsi puolisoksi myös parhaaksi ystäväkseen ja tärkeimmäksi tukipilarikseen.
Diane on ollut tukena kaikissa elämänvaiheissa ja erityisesti silloin, kun Burtin työura oli vaativa ja myöhemmin, kun hän palasi opintojen pariin Toronton yliopistoon. Burt kertoo vaimonsa tukeneen opintoja myös hyvin konkreettisesti: Diane maksoi vuosien ajan hänen yliopistokurssinsa syntymäpäivälahjaksi.
Kirjoittaminen on ollut pariskuntaa yhdistävä tekijä. Diane on oikolukenut Burtin runoja, novelleja ja käsikirjoituksia sekä antanut niihin palautetta ja kehitysehdotuksia. Samalla hän on itsekin aktiivinen kirjoittaja: hän viimeistelee parhaillaan esikoisromaaniaan, Quebeciin sijoittuvaa jännityskertomusta, ja on lisäksi kirjoittanut kaksi lastenkirjaa. Lukeminen ja kirjallisuus ovat keskeinen osa heidän arkeaan.
Pariskunta on asunut vuosien varrella useissa kodeissa Quebecissä ja Torontoon muutettuaan he löysivät kodin läheltä Burtin vanhempien taloa North Yorkista.
Hiljainen vaikuttaja
Vaikka Burt Rairamon elämäntarinaan sisältyy insinööriuraa, yritysjohtajuutta, kirjallisuutta, Lions-toimintaa ja vapaamuurariutta, hän itse palaa puheissaan usein samoihin asioihin: perheeseen, ystäviin, suomalaisiin juuriin ja yhteisöihin, jotka ovat kulkeneet mukana läpi elämän.
Ehkä juuri siinä piilee hänen tarinansa ydin. Hän ei ole koskaan pyrkinyt valokeilaan, mutta vuosikymmenten aikana hänen vaikutuksensa on ulottunut lukemattomiin ihmisiin ja yhteisöihin. Hiljainen vaikuttaja jättää jälkensä huomaamatta, mutta usein pysyvästi.
Moni tuntee Burt Rairamon, vaikka harva tun-tee hänen koko tarinansa. Tämäkin kirjoitus on vain yksi luku kertomuksessa, jota hän edelleen kirjoittaa – ei vain kynällään, vaan myös elämäl-lään, jokaisena armon päivänä
