Tämä artikkeli on ensimmäinen kahdesta, joissa Kanadan Sanomat vierailee Alvar Aallon suunnittelemissa kohteissa.
Sarjan toisessa osassa matkaamme Imatralle Kolmen Ristin kirkkoon, joka avaa erilaisen näkymän Aallon tuotantoon.
Alvar Aalto (1898–1976) tunnetaan kansainvälisesti yhtenä modernin arkkitehtuurin keskeisistä nimistä. Hänen rinnallaan arkkitehteina ja muotoilijoina työskentelivät myös hänen puolisonsa: ensin Aino Marsio-Aalto (1894–1949) ja myöhemmin Elissa (os. Mäkiniemi) Aalto (1922−1994).
Kanadan Sanomat kirjoitti keväällä (11.3.2025) Aalto Works -nimisestä arkkitehtuurikokonaisuudesta, jota on esitetty Unescon maailmanperintöluetteloon. Aalto Works -kohteeseen kuuluu 13 Suomessa sijaitsevaa rakennus- ja aluekokonaisuutta.
Niiden joukossa on Alvarin ja Ainon itselleen ja lapsilleen suunnittelema koti Helsingin Munkkiniemessä, johon Kanadan Sanomat kävi tutustumassa keväällä 2025.
Aalto perusti ensimmäisen toimistonsa Jyväskylään pian valmistumisensa jälkeen vuonna 1923. Eräs hänen palkkaamansa nuori arkkitehti oli Aino Marsio, josta tuli myöhemmin hänen puolisonsa ja työtoverinsa.
Pariskunnan tie vei Jyväskylästä Turkuun ja sieltä Helsinkiin. Ennen Munkkiniemen kodin valmistumista Aallot olivat jo toteuttaneet Paimion parantolan, jota pidetään heidän ensimmäisenä kansainvälisenä läpimurtonaan.
Tämä vuonna 1933 valmistunut tuberkuloosisairaala edusti eurooppalaista modernismia kirkaslinjaisuudellaan ja veistoksellisuudellaan. Nykyisin parantola on yksi Suomen kansainvälisesti tunnetuimmista rakennuksista ja elävä kulttuuriperintökohde, joka on avoinna yleisölle. Siellä on mahdollista myös yöpyä.
Paimion parantolan valmistumisen jälkeen Alvar Aalto alkoi kuitenkin kritisoida modernismia sen liiallisesta rationalismista. Hänen mukaansa arkkitehtuurissa korostui liikaa teknologinen edistys, muodon puhtaus ja suunnittelutehokkuus – ihmisten kokemus ja viihtyvyys saivat väistyä.
Eräänlaisena vastauksena tähän kritiikkiin Aallot kehittivät yhdessä persoonallisen tyylin, jossa yhdistyivät eurooppalaiset modernistiset vaikutteet, luonnonläheisyys ja perinteikkyys.
Oppaan mukaan juuri heidän kotitalonsa edustaa selkeää siirtymää pois funkkisvaikutteisesta arkkitehtuurista kohti orgaanisempaa otetta.
Museokoti Riihitiellä
Museoksi muutettuun kotiin pääsee varaamalla lipun opastetulle kierrokselle Alvar Aalto -säätiön verkkosivujen kautta. Liput kannattaa varata ajoissa, sillä Aallon kohteet ovat viime vuosina kasvattaneet suosiotaan. Ylen heinäkuussa 2025 tekemän jutun mukaan Aaltojen kotitalo on nyt suositumpi kuin koskaan sekä kotimaisten että kansainvälisten matkailijoiden keskuudessa. Alvar Aalto -säätiön toimitusjohtaja Tommi Lindh kertoi Ylelle, että ulkomaalaisista kävijöistä suurin ryhmä ovat japanilaiset – osin siksi, että vierailu sisältyy usein Suomeen suuntautuvien matkapakettien hintaan, mutta myös siksi, että Aaltojen suunnittelussa näkyvät japanilaiset vaikutteet.
Riihitien muiden vaaleiden rakennusten joukosta Aaltojen kotitalo ei erotu erityisesti. Valkoinen rapattu julkisivu ja yläosan musta pystylaudoitus muodostavat yksinkertaisen, sulkeutuneen pinnan, jossa ainoa kadulle näkyvä ikkuna on kapea ja huomaamaton. Puinen ulko-ovi on lämminsävyinen, mutta ovenkahva puuttuu kokonaan. Ovelle johtavat askelmat on tehty epäsäännöllisistä luonnonkivistä, jotka tuovat kontrastia muuten suorakulmaiseen julkisivuun.
Vierailu alkaa eteisestä, johon kengät riisutaan ja takit jätetään samaan komeroon, jossa Aallotkin omiansa säilyttivät. Kodin tunnelma on heti alusta lähtien rauhallinen ja kodikas.
Kodissa ja työssä – arkkitehtuuri elävänä ympäristönä
Aaltojen kotitalo valmistui vuonna 1936. Alvar oli tuolloin 38-vuotias ja Aino 42. Kodin pohjaratkaisu muodostaa L-kirjaimen muodon, jossa perheen koti ja rakennukseen suunniteltu arkkitehtitoimisto ovat selkeästi eroteltu.
Tilat yhdistyvät olohuoneeseen avautuvan suuren liukuoven kautta, jota pidettiin tavallisesti kiinni. Arkkitehdit kulkivat toimistoon oman sisäänkäynnin ja sihteerin huoneen kautta. Rakennuksen yläkerrassa oleva kattoterassi yhdistää puolestaan makuuhuoneet ja toimiston parven.
Rakennuksessa on huomioitu auringon kierto: makuuhuoneet sijoitettiin itäpuolelle, olohuone ja ruokailuhuone etelään ja työhuone länteen, jotta ilta-aurinko tavoittaisi vielä pitkään työskentelevät. Kadulle päin oleva julkisivu on sulkeutunut, kun taas rakennus avautuu puutarhan suuntaan suurin ikkunoin. Yhteys luontoon ja yksityisyyden tarve ovat selvästi olleet suunnittelun keskiössä.
Alun perin toimistossa työskenteli neljä arkkitehtia, mutta toimeksiantojen määrän kasvaessa tiloissa työskenteli lopulta jopa 10–12 henkeä. Myöhemmin Alvar Aalto suunnitteli erillisen Studio Aallon, joka valmistui Munkkiniemeen vuonna 1955.
Huonekalut, yksityiskohdat ja kulttuurivaikutteet
Talon huonekalut ovat pääosin Aaltojen suunnittelemia. Poikkeuksena on olohuoneessa oleva suuri musta nojatuoli – ”laiskanlinna” – jonka Alvar osti ensimmäisestä arkkitehdintyöstään saamallaan palkalla. Lempituolin vieressä on teräksinen pyöreä tupakointipöytä vuodelta 1929, jonka keskellä on sisäänrakennettu tuhkakuppi ja koristeellinen säilytysastia.
Tällainen teräsrakenteinen huonekalu ei ole tyypillinen Aallon myöhemmälle tuotannolle. Samana vuonna, kun pöytä valmistui, Aalto tapasi puuseppä Otto Korhosen. Teräksen sijaan Aalto halusi käyttää puuta, ja yhdessä Korhosen ja Ainon kanssa he kehittivät puuntaivutusmenetelmän, jossa esimerkiksi pyökistä tai koivusta voidaan taivuttaa pyöreitä muotoja.
Kaikkein ikonisin esimerkki menetelmän käytöstä lienee kuuluisa kolmijalkainen Aalto-jakkara, joka on suunniteltu 1930-luvun alussa. Sen jälkeen taivutetusta puusta ja vanerista tuli Aalloille tyypillinen tapa suunnitella huonekaluja. Osittain tästä innovaatiosta sai alkunsa myös tunnetun huonekaluja, valaisimia ja sisustustuotteita valmistavan Artekin tarina.
Olohuoneessa näkyy japanilaisia vaikutteita: verhot, liukuovet ja luonnonmateriaalien käyttö. Aallot eivät koskaan vierailleet Japanissa, mutta he olivat ystäviä japanilaisen suurlähettiläsperheen kanssa ja saivat näiltä kirjallisuutta muun muassa perinteisistä teehuoneista.
Ruokailuhuone on Ainon suunnittelema. Yksi sen seinistä on verhoiltu ruskealla sametilla – esteettisistä ja akustisista syistä, sillä Aino soitti usein flyygeliä. Hän myös suunnitteli ruokailutilan ja keittiön yhdistävän sisäänrakennetun astiakaapin, jonka liukuovet avautuvat molempiin suuntiin. Esteettisiä yksityiskohtia tilaan tuovat muun muassa Italian häämatkalta tuodut tuolit.
Koti käytössä – arjesta arkkitehtuuriperinnöksi
Yläkerta koostuu toisesta olohuoneesta ja neljästä makuuhuoneesta. Portaat johtavat oleskelutilaan, jonka lattiamateriaalina on linoleumi – 1930-luvulla trendikäs mutta myös käytännöllinen arjen valinta. Tilassa on myös tulisija, kuten alakerran olohuoneessa.
Oleskelutilassa Aallot usein söivät aamiaista ja lapset tekivät läksynsä. Sieltä avautuu ovi kattoterassille. Ikkunat on sijoitettu tavallista korkeammalle yksityisyyden vuoksi – urheilukenttä ja sen takana kohoava Eliel Saarisen suunnittelema entinen kadettikoulu näkyvät yläkerrasta.
Perheen makuuhuoneet sijaitsevat itäpäädyssä. Heikki-pojan huone on myöhemmin muutettu Elissan käyttöön, mutta ovessa oleva kyltti kertoo yhä sen olleen Heikin huone. Oleskelutilan toiselle puolelle sijoitetussa vierashuoneessa on huomiota herättävä tummanvihreä linoleumilattia.
Huomio kiinnittyy myös yksityiskohtiin, kuten taivutettuihin ovenkahvoihin. Ne ovat samoja kuin Paimion parantolassa, johon ne suunniteltiin alun perin käytännölliseksi ratkaisuksi: niiden muoto ehkäisi lääkärintakkien hihojen tarttumisen kahvoihin. Kylpyhuoneessa on kaksi äänettömiksi ja roiskeettomiksi suunniteltua käsienpesuallasta, jotka ovat myös Paimiosta tuttuja.
Kellarin saunaan museovieraat eivät päässeet tutustumaan. Sen sijaan puutarhassa sai kulkea vapaasti. Omenapuut, luonnonkiviset muurit ja villiviini rakentavat tilaa, joka Aalloille oli yhtä tärkeä kuin sisätilat. Isoilla ikkunoilla ja seiniä peittävillä köynnöskasveilla Aallot halusivat hälventää rajan sisä- ja ulkotilojen välillä.
Aino Aalto kuoli rintasyöpään vuonna 1949 vain 55-vuotiaana. Tämä oli suuri menetys perheelle. Myöhemmin Alvar avioitui arkkitehti Elsa Kaisa ”Elissa” Mäkiniemen kanssa, joka asui talossa pisimpään – aina vuoteen 1994 asti. Elissalla oli tärkeä rooli monien Aalto-projektien loppuun saattamisessa Alvarin kuoleman jälkeen. Hän suunnitteli myös taloon huonekaluja, kuten esimerkiksi ruokailuhuoneen kaapin, jossa on liukuovet, kauniit puuyksityiskohdat ja ”salaluukku” ruokapöydän jatkopalojen säilytykseen.
Vierailun tunnelma toukokuussa oli rauhallinen ja kodinomainen – tuntui kuin olisi käynyt kylässä, ei vain museossa. Suosion kasvaessa on kuitenkin mahdollista, että vierailijoiden kulkua joudutaan tulevaisuudessa rajoittamaan kohteen säilymisen turvaamiseksi.
